tiistai 4. joulukuuta 2012

○ 10. "Mielen pimeä puoli on pohjaton"


Ratsastukseen kuuluu olennaisesti ilon ja onnistumisen lisäksi myös jännitystä ja tapaturmia. Itsepäiset ratsastajat eivät tietenkään niistä lannistu, koska pieni pelko on myös osa tätä harrastusta. Mitä kuitenkin tapahtuu, jos pienikin yllättävä käänne tai täpärä tilanne jää kytemään pään sisälle? Päätin, että kirjoitan tänne nyt omasta, monta vuotta kestäneestä hevoskammosta, joka häiritsee todella paljon harrastuksesta nauttimista.

 Miten kaikki alkoi

Koko elämäni siihen asti olin viettänyt hevosten parissa. Olin kiemurrellut hevosten jaloissa, istunut oman hevoseni alla harjaamassa sen vatsaa ja ratsastanut itseäni kolme kertaa isommalla ratsulla. Mieleeni ei siihen aikaan ollut kertaakaan tullut ajatusta siitä, että se niinkin lempeä
eläin kuin oma hevoseni, Alvin, voisi olla jotenkin pelottava ja vaarallinen.


(Vas. oma hevosemme, Alvin ja oik. Natikka)

Oma hevosemme myytiin, ja pari vuotta myöhemmin aloitin Keskustallilla alkeiskurssilla. (Osasin ratsastaa, mutta varustusta en hallinnut) Siellä oli hevonen, nimeltä Joonatan. Saadessani sen tunnille, kysyin muilta kurssilaisiltani, millainen se oli. "Se saattaa välillä yrittää purra tai potkia, mut se on ihan kiva...". Okei, onneksi äitini oli mukana ja hoiti hevosen puolestani, josta minulle tietenkin valitettiin. Ei saanut vain näyttää pelkoa. Piti osoittaa, kuka johtaa.

Seuraavalla kerralla minulle oli taas jaettu Joonatan. Tällä kertaa kukaan ei ollut auttamassa, ja olin liian ujo pyytääkseni ketään tallin työntekijääkään apuun. Varovaisin askelin menin karsinaan riimu kädessäni. Hetken hampaita väisteltyäni sainkin sen tuon "tappajahevosen" päähän. Silloin se huitaisi minut turvallaan maahan.Peräännyin nurkkaan ja Joonatan käänsi takapuolensa minua päin ja alkoi potkia. Jotenkin pääsin seinän viertä hivuttautumaan ulos karsinasta kärsimättä minkäänlaista vahinkoa. Kukaan ei halunnut tulla auttamaan, eikä minulla ole muistikuvaa, miten selvisin tilanteesta loppujen lopuksi, mutta pyysin ja anelin opettajaltani, ettei minun tarvitsisi ratsastaa tällä hevosella. Muutuin epävarmaksi jokaisen hevosen kanssa.

Asiat pahenevat

Tapahtuman jälkeen sain pitkään ratsastaa pelkillä poneilla. Oloni oli turvallinen ja tykkäsin ratsastaa. Jossain vaiheessa opettaja kuitenkin totesi minun olevan liian pitkä poneille, joten päätti heittää minut Latimer nimisen hevosen selkään. Se oli kamala. Se ei totellut ja kaiken lisäksi oli myös säikky. Kaikki johtui tottakai osaamattomuudestani, mutta silloin luulin vian olevan tietenkin hevosessa.

Opetellessamme laukkaamista, silloinen vakiohevoseni Late sai järkyttävän sätkyn ja kiitolaukkasi paniikissa ympäri kenttää. Minä yritin pysytellä epätoivoisena kyydissä. Siinä riehumisensa lomassa Late hermostutti myös muut tunnin hevoset ja lopulta enää kaksi ratsastajaa oli kyydissä. Yhdeltä tytöltä murtui käsi, eikä häntä enää sen jälkeen näkynyt tallilla. Itselleni jäi traumat, joiden takia aloin lintsaamaan ratsastustunneilta, jos satuin saamaan kamalan hevosen. Ratsastus oli ikävää ja pelkäsin aina tulevan viikon tuntia. Sen lisäksi, että pelkäsin hoitaa hevosia, myös ratsastuksesta oli nyt tullut ahdistavaa.

Parempaan päin?

Lopetin Keskustallilla ja siirryin Leppävaaran tallille. Pääsin ponitunneille ja aloin vähitellen saamaan luottamustani takaisin. Ponit olivat kilttejä ja tarpeeksi pieniä hallittavakseni. Säikyillä poneilla ratsastus oli edelleen epämiellyttävää, mutta siedin sen kuitenkin.

 (Leppävaaran poni, Liselotte)
                                                                     
Jonkun aikaa Lepuskissa ratsastettuani päätin jonottaa itselleni hoitoponin. "Onnekseni" minut napattiin koko jonon ohi ja hoitoponikseni tarjottiin tallin pahamaineista Spotia. Olin luvannut itselleni, etten koskaan koskisi poniin pitkällä tikullakaan. Jostain syystä halusin silti yrittää.

Spot oli agressiivisin poni, jonka kanssa olen ollut tekemisissä. Se puri ja potki ihan tosissaan. Saadessaan kiinni jostain, se ei päästänyt irti vaan jatkoi repimistä. Itse säästyin vaurioilta, vaikka monesti jouduin läheltä piti-tilanteisiin sen kanssa.

Kehitin tietynlaiset toimintatavat ponin kanssa ja aloin ymmärtämään sitä. Käytös on/oli pelkoa. En tiedä Spotin tämän hetkisistä olosuhteista, mutta minun aikanani se oli sidottuna melko ahtaaseen pilttuuseen, jossa ei tietenkään ole pakokeinoa eikä kunnollista omaa rauhaa. Jos hevonen ei voi paeta, se puolustautuu. Pyrin tekemään läsnäolostani mahdollisimman luotettavaa ja miellyttävää.

(Spot)

Vaikka hoitaessa ei ollut enää mitään ongelmia, tallilla käyminen tuntui ahdistavalta. Minulla ei oikein ollut kavereita, koska en uskaltanut "häiritä" ja "vaivata" muita hoitajia, vaikka he olivatkin tosi mukavia. Vietin tallilla aikaa istuen pilttuun eteen taitellun loimen päällä ja odottelin pikkulapsia, jotka usein pyysivät minua auttamaan ponien hoidossa. Ahdistuksen ja ajanpuutteen vuoksi lopetin hoitamisen.

Ei sittenkään

Minua ei huolittu enää ponitunneille ja opettajat siirsivät minut hevostunneille. Pelkoni hevosia kohtaan oli saanut rauhassa kasvaa ponien parissa ja ajatus takaisin hevosiin siirtymisestä oli kammottava. Ratsastin kuitenkin yhden kauden hevostunneilla ilman ongelmia, mutta en lopulta enää kestänyt ahdistuksen määrää, jonka hevoset minulle aiheuttivat. Lopetin ratsastuksen Lepuskissa ja vähäksi aikaa kokonaan.

Takaisin hevosten pariin

Taukoni aikana ratsastin leireillä Perniön ponitallilla. Kaipasin takaisin talleille ja aloin käymään Ilonan kanssa hoitamassa hänen hoitohevostaan, Sisua. Aluksi pelkäsin olla hevosen kanssa tekemisissä, mutta lopulta tutustuin myös tallin muihin hevosiin. Aloitin tunnit itsekin, sillä talli oli lähellä ja hevoset vaikuttivat ystävällisiltä. Ratsastin Tuomarinkartanon opistolla yhden kauden, kunnes siirryin Perran valmennukseen. Hevospelkoni oli tiessään, vaikka yhä olin epävarma vihaisten hevosten suhteen. En onneksi joutunut pahemmin sellaisia hoitamaan.

Nyt

Perrassa tunsin hevoset ja ponit hyvin entuudestaan, joten niiden kanssa ei ollut mitään ongelmia. Olisin halunnut jatkaa siellä käymistä, mutta valmennus vei kaikki viikonloppuni, rahani ja sen lisäksi sain sukset ristiin muiden valmennettavien kanssa. Lopetin Perniössä ja sain alkaa vuokraamaan Saphiria. Hoitamista minun ei tarvinnut enää pelätä, mutta valmennuksen aikana pelkoni hevosten säikkymiseen oli palannut entistä voimakkaampana.



(vas. Mangan Rose, oik. Pärla II, alhaalla Perran Cleopatra)

Säikähtelyn pelko on todella typerä, koska en voi olettaa hevosen pysyvän paikallaan, kun jostain kuuluu outo ääni, josta itsekin säpsähdän. Oikeastaan pelkoni ei liity säikähtämiseen vaan äkilliseen kontrollin menettämiseen. Mietin aina, jos vaikka putoan ja hevonen säntäisi jonnekin, enkä saisi sitä kiinni. Jos sille kävisi jotain, vastuu olisi tavallaan minulla, vaikka en olisi voinut tilanteelle mitään. Pelkään myös, että loukkaantuisin niin pahasti, että vammat rajoittaisi koko loppuelämääni. En halua ottaa riskejä. Niimpä olen kehittänyt kaiken tämän rinnalle maastoilu- ja estepelon, vaikka rakastan korkeita esteitä ja kiitolaukkapätkiä maastoissa.

Tilanteeni on todella hankala. Pelkään itseni ja hevosen puolesta. Pelkään, että minulle käy niin pahasti, etten voi enää palata hevosen selkään, jossa pelkäisin lisää. En tiedä, miksi ylipäätään ratsastan enää. Olen kysynyt sitä itseltäni monta kertaa. Pelko ahdistaa, eikä se tule vain hevosten parissa, vaan koko talliympäristössä, sillä en halua tehdä mitään väärin. En halua kärsiä seurauksia.

Olen todennut olevani ns. yhden hevosen ratsastaja. Siksi en halua käydä ratsastuskouluilla. Kiinnyn aina yhteen kerrallaan ja jos se osoittautuu luotettavaksi, pelkoni koko asiaa kohtaan katoaa. Tidän, miten tilanteissa tulee toimia ja muutun rohkeaksi. Sitten menen kovaa ja korkealta ilman huolta. En usko, että esimerkiksi Sampan kanssa tulen koskaan työskentelemään täysin luottavaisin mielin. En halua kokeilla esteitä sen kanssa, enkä mennä maastoon yksin selästä käsin.

Kesällä päätin, että aion päästä koko tallikammostani eroon ja yritän muuttaa asennettani. En halua enää kulkea tallin seiniä pitkin korvat luimussa ja toivoa, ettei kukaan huomaisi minua. Teen asiat niin kuin pitää ja on opetettu. Niin kauan, kun pysyn Sampan kyydissä ja olemme molemmat kunnossa, asiat ovat todella hyvin. Avukseni ratsastuspelkoon ostin Eerika Häkkisen ja Johanna Viitasen Pieni kauhukauppa ja muita mielikuvaharjoituksia- kirjan, joka on oikeastaan auttanut aika paljon. Se käsittelee hevosten käyttäytymistä ja ratsastuspelkoa. Kirja sisältää erilaisia mielikuvaharjoituksia siitä, miten toimia erilaisissa tilanteissa, kun pelko yllättää. 

Lainaus kirjasta:

Mielen pimeä puoli on pohjaton, ja sieltä nousevat epävarmuus, kateus, epäilyt, itsepetos ja lukemattomat pelot. Ne vaivaavat alkeiskurssilaista, maailmanlistalle noussutta esteratsastajaa sekä kaikkia heidän väliltään. 





22 kommenttia:

  1. Ihme ettet saa äikästä parempia numeroita ku tällästä tekstiä suollat :DD Mut hei tuu taas joku päivä opistolle? Maanantai on hieno ja rauhallinen päivä siihen :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onks tää teksti sit jotenki laadukasta? :'D hehe. Joo voisin tullaki jopa ;)

      Poista
  2. Tää oli tosi hyvä postaus, kirjoitat mielestäni niin, että tekstin jaksaa lukea loppuun asti! :) En ole nähnyt tästä aiheesta missään blogissa aiemmin juttua. Viitsisitkö muuten ottaa sananvahvistuksen pois, silloin olisi kivempi kommentoida ja saisit varmaan enemmän kommentteja :----)

    http://nouideas.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon :DD Joo mun pitäis vähä säätää näit asetuksii, ku oon aika pulassa viel koko bloggerin kanssa :')

      Poista
  3. Oli helpottavaa lukea tekstiäsi.
    Olen itse lopettanut ratsastuksen vuosia sitten, koska ryhmänvaihdoksen jälkeen en voinut mennä enää helpommilla vaanpitimennä niillä ns. aggressiivisemmilla hevosilla, jja voin myöntää että pelkäsin niitä ihan kauheasti. Osa oli ihan jees hoitaessa, mutta ratsastaessa olin ihan pulassa ja osalla taas toisin päin. En vaan kestänyt enää sitä, kun ratsastamaan meneminen oli yhtä tuskaa. ehkä se olisi mennyt ohi, kun olisi jatkanut, mutta...
    Ennen ryhmän vaihtamista menin hevosella, joka kyllä säikkyi, mutta menin sillä muuten usein ja hepo oli muuten niin ihana, että lopulta me päästiin yli siitä nurkkapelosta. Mutta sitten vaikeustaso nousi liikaa :(
    Nyt kaipailis jo vähän hevosten pariin, mutta en haluaisi tunneilla. Ehkä minäkin olen sitten "yhden hevosen ihminen", luulen että omaan tahtiin kehittyminen olisi tärkeintä, eikä se oli tunneilla mahdollista :(

    Mutta helpottavaa, että kaikki hevostelijat eivät ole kuitenkaan ihan pelottomia. ihanaa, että olet jatkanut, inspiroi minuakin että joskus saisi aloitettua hevostelun uudelleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullaki tosiaa tuolla leppävaarassa oli vakiona sellanen säikkyponi (taisin mainita), mut ku sillä meni nii usein ja oli muutenki ihana, ni siihen sit alko tottua.

      Mulla ainakin on auttanu, ku oon siirtyny vuokraamaan. Vaik seki poni on hirveen vaikee ja supersäikky, ni sit siihen jotenki oppii luottaa ku on aina se yks ja sama hepo alla :))

      Kannattaa ettii joku sopiva paikka :) Ei sitä kannata maksaa sellasesta, missä ei viihdy. Tulee vaan itelle paha mieli.

      Poista
  4. Carco eli nykyisin Spot on minun entinen poni. Mahdatko tietää siitä jotain lisää? Ois kiva kuulla miten pojalla menee nykyään. Oon saanut sellasen käsityksen et se on palannut vanhoihin pahoihin tapoihin. Mulle tullessaan se siis oli aika piru.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin aina, miks sen nimi vaihdettiin :\ Mut niin, en tiedä oikeestaan, mitä sille just nykyään kuuluu, koska en oo sitä oikeestaan nähny sen jälkeen ku tuolla tallilla lopetin.

      Sillon kyllä se oli aika kamala. Mun mielestä sil ei ollu kauheen kivat olot sillon. Se oli pienessä, ahtaassa pilttuussa kaulapannalla kiinni. Raipan kanssa se piti aina onkii sieltä ku hyökkäs ihan kunnolla päälle ja taluttaessa saatto vaan lähtee viemään ihan huolella. Oon kyselly tälleen jälkeenpäin, onkse yhtään parantanu tapojaa, mut ei kuulemma.

      Mut selkeesti käytös oli pelkoo, koska sil just ei ollu mitään pakokeinoo siel pilttuussa ku ei päässy suuntaa eikä toiseen. Oon joskus harkinnu, et joskus ostasin sen itelleni jos sattuu tulee sellanen elämäntilanne, et olis sopivaa.

      Poista
    2. Hmh. Se oli hirveen ilkee ko tuli mulle. 3 vuotta oli mulla Turussa ja saatiin kitkettyä jokanen paha tapa pois. Se oli kyllä ihan mielettömän persoonallinen ja hauska poni kun se sai olla tasapainosessa ympäristössä. Harmi että on taantunut noin paljon.

      Poista
    3. Se just loppuvaihees alko mun kanssa rauhottuu hirveesti ja oli kauheen ihana ja hauska :) Ratsastaessa se oli ihan mahtava.

      Se kyl ei oo ridakouluponi, tarvis just jonku tasapainosen ympäristön :\

      Poista
    4. Jep. Sehän siis myytiin ratsastuskouluun mun tahtoani vastaan. Oisin halunnut et Carco ois päässyt jollekkin junnulle kisakaveriksi, sillä kuitenkin niitä estehaluja oli. Itellä kun ponivuodet loppu. Hah lueskelin tässä muutenkin blogias ja huomasin et seurustelet tytön kanssa! Harvoin meihin homoihin törmää heppamaailmassa. Jotenkin sellanen harrastus minkä takia porukka pysyy kaapissa..

      Poista
    5. Voih :( Olis kyllä ollu paljon parempi vaihtoehto sille ponille. Jossain vaiheessa ne meinas ilmeisesti myydä sen eteenpäin ku oli purru jotain tyttöö niin pahasti.

      Se on kyllä totta! Heppaihmiset kyl on aika ennakkoluulosii ja kaikki muhun kohdistunu arvostelu on tullu nimenomaan hevospiireistä. Ennen pysyin asiasta hiljaa, mut nykyää en jaksa välittää mielipiteistä :))

      Poista
    6. Blaah pistää kyllä välillä kyrsimään tyo leppävaaran meininki, tai ainakin se mitä olen siitä kuullut. Pitää varmaan joskus mennä itse paikalle kurkkimaan mitä siellä oikeesti tapahtuu. Jos vaan uskaltaisin.. Toivottavasti joku sen sieltä ostaa edes eläkepäiville. Itellä ei oo rahaa, eikä aikaa vaikka vähän kutkuttais varastaa poni sieltä takaisin.
      Talleilla kuitenkin on se yli 90% tyttöjä ja nehän maalailee helposti piruja seinille jos joku on lesbo. Itse onneks en oo koskaan saanut mitään kommenttia seksuaalisuudestani, johtuen varmaan tallimme vanhemmasta porukasta.

      Poista
    7. Munki tehny välillä mieli mennä sinne kyttäilee. Lottovoittoa odottelen, että voisin sen käydä sieltä joskus omimassa. Itelläkään ei tosiaan oo rahaa eikä aikaa.
      Se just. Varsinki, ku ne keksii valitettavaa melkeempä kaikesta ja tollaseen asiaan on helppo tarttua. Mäkään en oo onneks hirveesti mitään joutunu kuuntelee. Varmaa kans ku oon ite usein sitä vanhempaa porukkaa ni ei viittitä tulla hyppii nenille :DD

      Poista
  5. Muistakkin sitte lotota!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. haha pitää joo, varsinki ku oon vihdoin täysikänen ni siihen on kans mahollisuus :'D

      Poista
  6. Sun pitää ettii mut sitte käsiisi jos (ja kun) voitat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. haha varmasti! Ja jos ei lottovoitto ni ehkä joku muu ihme :DD

      Poista
  7. TAAAAI kuinkakohan paljon vankeutta siitä sais jos sen kävis varastamassa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei yhtään jos meit ei saada kiinni!! ;D poni pussiin ja paetaan maasta

      Poista
  8. Mainio idea! En viitti enempää terrorisoida sun blogias. Oisko sulla kuvia yms. Carcosta? Voitas olla sähköpostilla tai facebookissa yhteydes. T:Eskariikäinenminä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyl mul löytyy kuvii siit :D Lähinnä miljoonia tärähtäneitä haukotuskuvia mut onhan neki jotain :_)(on mulla oikeesti muitaki..)

      Sähköpostia en pahemmin seuraa mut facebook on jees :D Mä nyt en tästä sun nimeä osaa lähtee arvailee, mut mut löytää sieltä nimellä Nora Lehtopuro :D

      Poista