maanantai 11. helmikuuta 2013

○ 23. Vielä jonain päivänä...

 Viikolla sain aivan mahtavan idean: Menen käymään Perniön ponitallilla moikkaamassa poneja ja valmennettavia!

Noh, tyypillisesti olin unohtanut, että viikonloppuni on täyteen ahdettu jo valmiiksi. Kaiken lisäksi mulla ei ole varaa uhrata kallisarvoista ylppärilukuaikaa...Sain tästä aikaiseksi totaalisen kriisin pääni sisälle. Voihan olla, että tämä olisi ollut viimeinen mahdollisuus käydä hyvästelemässä itselleni niin rakas paikka ja sitäkin rakkaammat ponit. No toivotaan, ettei mahdollisuus jäänyt viimeiseksi...

Kriisini laannuttua sain selviteltyä vähän päätäni ja ajattelin, että voisin kirjoittaa tänne nyt kokemuksestani Perniön ponitallin valmennettavana.


Leirikokemukset Perrasta olivat olleet mahtavia. Kotiinlähtö tuntui kamalalta ja paha olo kesti vielä pitkään leirien jälkeen. Joka kerta jouduin käymään läpi sen ikävän ja surun sekaisen tunnemyrskyn. Katsoin videoita ja kuvia uudelleen ja uudelleen, vaikka niistä tuli joka kerta hirveän paha mieli. Leireillä kävin vuoden ympäri ja yritimme aina saada edellisiä leiriläisiä mukaan. 


Joskus minua oli yritetty houkutella valmennukseen. Ajattelin aina sen olevan liian kallista ja aikaa vievää. Pari vuotta myöhemmin joku kummallinen voima sai minut päättämään, että lähden mukaan siihen kaikkeen.

Ihanaa, nyt voisin olla kaikki viikonloput Perniössä parhaiden ponien kanssa! Saisin uusia ystäviä ja pääsisin vihdoin kilpailemaankin! Ehkä minusta nyt tulisi hyvä ratsastaja. Päässäni risteili ties mitä ihania kuvitelmia, jotka olivat kuin suoraan Tallijengi-sarjasta.

Ihana pilvilinnani romahti kuitenkin heti ensimmäisenä valmennusviikonloppuna. Ujouteni vuoksi oli mahdottoman vaikeaa päästä mukaan jo valmiiksi niin tiiviiseen porukkaan. Kaikilla oli valmiit insidejutut ja valmennuksen toiminta oli ennestään tuttua. Onnekseni en ollut ainoa uusi ja olin jonkun verran tutustunut valmennettaviin netin kautta. Osan myös tunsin entuudestaan leireiltä. Vaikka minut otettiin ihan hyvin vastaan, en silti uskaltanut lähteä porukan juttuihin mukaan. Kuuntelin sivusta ja vastasin vain jos minulta kysyttiin jotain.

Sopeutuminen kesti pitkään. Toisaalta en koskaan tuntenut kuuluvani porukkaan täysin. Vietin aikaani paljon muiden uusien valmennettavien kanssa ja yritin pysytellä poissa muiden tieltä. Ratsastuksen kanssa ei tuntunut olevan mitään ongelmia. Ratsastin estetunnit Bucella ja itsenäiset sekä koulutunnit lähinnä Pärrellä, mutta välillä kyllä vaihtelin ratsuja mielen virkistyksen vuoksi.


Vasta kilpailujen alussa aloin saada otetta muista valmennettavista. Ensimmäiset kilpailuni olivat katastrofaaliset (teen joskus kisoista oman postauksen) ja hetken tunsin, kuinka olin menettänyt kasvoni totaalisesti kaikkien muiden silmien edessä. Kaiken ivan ja pilkan sijaan kaikki nauroivat kanssani ja tsemppasivat kovasti. Ensimmäiseksi kisakokemukseksi se oli kyllä aivan ikimuistoinen.

Kilpailuissa oli aina mahtava fiilis. Kisamatkoilla jännitettiin yhdessä ja laulettiin porukalla kisafiilistä nostattavia biisejä. Suoritusten aikana muut olivat kentän laidalla katsomassa ja kannustamassa. Ennen kisoja kamoja puunattiin yhteisvoimin ja ponit hoidettiin ja varustettiin edustuskuntoon.



Vähän aikaa tuntui, että tallijengiunelmani oli toteutumassa, mutta on hyvin hyvin epätodennäköistä, että kaikenlaisilta konflikteilta selviäisi, kun yli kymmenen kilpailuhenkistä teinityttöä pistetään viikonlopuiksi asumaan saman katon alle.

Riitojahan siitä syntyi. Niitä me tyttöset selvittelimme luonnollisesti vaistojemme varassa toimien, eli alkoi valtava selkäänpuukotuskierre. Aina joku oli sanonut jollekkin pahasti ja joku oli vetänyt siitä herneen nenäänsä. Itse yritin pysyä poissa koko jutusta, mutta uteliaana tein sen virheen, että menin esittelemään mielipiteitäni eteenpäin.

Tuntui kuin kaikki olisivat olleet toisiaan vastaan. Sen lisäksi, että valmennuksessa olo oli muuttunut tukalaksi, minulla oli huono omatunto, että olin valmennuksen vuoksi laiminlyönyt parisuhteeni ja koulukaverini. Jäin aina paitsi kaikesta, joka järjestettiin kaveriporukan voimin. Pikkuhiljaa aloin riitaantua myös tyttöystäväni kanssa, sillä en osannut millään pitää häneen yhteyttä valmennusten aikana.

Päällisin puolin asiat tuntuivat kaikesta huolimatta olevan ihan hyvin. Kaikki vaikuttivat ihan mukavilta toisilleen ja aina Perniöön saavuttaessa jokainen toivotettiin tervetulleeksi halausten kera. Välillä illat venyivät hyvinkin pitkiksi ihan vain jutellessa mukavia. Itse juoksin pakkasillakin kuvaamassa muita heidän pyynnöstään ja minuun suhtauduttiin positiivisesti. Pysyttelin yhäkin suurimmaksi osaksi vain tiettyjen tyyppien kanssa, lähinnä siksi, etten tuntunut olevan samalla aaltopituudella joidenkin kanssa. Olin liian nolo ja outo. Ei silti minua kukaan katsonut kieroon? Tai sitten en vain sitä huomannut millään tavalla. 


Viimeisenä viikonloppunani minulla ei ollut hajuakaan sen jäävän ehkä viimeiseksi käynnikseni Perrassa. Olin tuonut tyttöystäväni tallille mukaan, jotta hän pääsisi kokeilemaan ratsastusta. Viikonloppu oli jostain syystä todella ankea. Siitä on nyt oikeastaan melkein tasan vuosi aikaa. Lähdettyämme tallilta täyteenahdetussa pakettiautossa, mietin, että ehkä olisi vihdoin parempi antaa olla ja lopettaa valmennus. Miksi maksaa jostain, missä tuntee olonsa ikäväksi?

Sattumalta niihin aikoihin löysin Sampan. Se oli viimeinen kynnys lopettamiselle. Laitoin facebookiin viestin, että lopetan. En tiedä oikeastaan vieläkään miksi, mutta siinä vaiheessa minuun suhtauduttiin hyvin vihamielisesti, vaikka vielä viimeisenä viikonloppuna olin luullut olleeni sovussa kaikkien kanssa. Muitakin lopetti kanssani samaan aikaan eikä heihinkään suhtauduttu hyvin. Riitannuin valmennettavien kanssa. 

Sen jälkeen en ole pahemmin näihin valmennettaviin, joiden kanssa riitaannuin, pitänyt yhteyttä. Myöhemmin olen osan kanssa vaihtanut anteeksipyyntöjä ja oikeastaan olen koko asian kanssa ihan sujut. Minut on kyllä sekoitettu moniin sotkuihin vielä lopettamisen jälkeenkin. Siinä vaiheessa totesin, ettei paikka enää aiheuta minulle muuta kuin harmia. Päätin, etten enää ikinä käy Perniössä.

Kaikki ihanat leirimuistot tuntuvat nyt hyvin kaukaisilta. Toisinaan niitä miettiessäni mieleni valtaavatkin kaikki ne valmennuksessa syntyneet riidat ja ankeat viikonloput. En mielelläni enää katsele kuvia perniöstä tai haaveile sinne pääsystä. Silti jokin siinä paikassa on sellaista, joka aina vetää puoleensa. Perniöstä kokonaan eroon pääsy tuntuu lähes mahdottomalta. Leireillä päähäni syntyneen kulissin romahtaminen lähensi minua siihen paikkaan entisestään. Lopetettuani kaikki tuntui jäävän kesken. En saanut hyvästellä poneja. En edes rakkainta ponia, Pärreä, jonka kanssa olen kokenut osan ihanimmista heppailumuistoistani.



Vielä jonain päivänä ehkä palaan. Edes hetkeksi.




 

24 kommenttia:

  1. Awww! Tää oli ihan sairaan kiva :) Ja mä ja läskimasiki tuol XD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jee kiitos :)) Ja haha joo mutku toi oli kauheen söpö kuva teistä :')

      Poista
  2. Voi että kun ihania kuvia! Toivottavasti pääset vielä siellä käymään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos :)) Tavallaan toivon iteki mut tavallaan taas en :))

      Poista
  3. Tää oli tosi hienosti kirjotettu! Kerrankin joku uskaltaa puhua rehellisesti valmennuksesta. Ei sinne ole aina helppoa päästä "sisälle", kaikki eivät ole kivoja (tai aina edes ajattele hevosten parasta..) ja teinien riitelyt ovat rankkoja. Taputuksia tästä kirjoituksesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tosi paljon! :) Tavallaan harmittaa kun joutuu pitämään yllä pientä itsesensuuria, ettei vahingossakaan paljasta liikaa ja loukkaa ketään, mut on tääkin jo aika paljon :D

      Poista
    2. Mun mielestä olisit voinut kirjoittaa vähemmällä sensuurillakin. En nyt tarkoita, että kenenkään nimiä pitää julkaista, mutta tajusit varmaan pointin. Tuntuu, että liian usein valmennusta "yli kehutaan", vaikka totuus voi olla ihan toinen (johtuen juurikin muista valmennettavista, henkilökunnassa tai hevosissa ei ole vikaa :)).

      Poista
    3. Nii no nii..ehkä mun pitäs joskus kirjottaa vähä yksityiskohtasemmin mut tietenki ilman nimii yms :DD Noh kirjotan joskus perrast muutenki oman postauksen ni ehkä sit siinä enemmän :))

      Poista
    4. Jee, odotan sitä jo nyt!:)

      Poista
  4. Ihanasti kirjotettu :(( ♥ Ja mulla tuli iha kyyneileitäkin, kun ite tuntenu saman mutta vaan kahdella leirillä Perniössä. Rakastin opettajia ja vielä enemmän poneja, mutta sitten piti vaan lähteä. Joka oli todella hirvittävää, ja kauheaa kun säkin oot kokenu sen :( Ja mullakin Pärre oli se luotettavin ja ihanin ja tärkein poni :( </3 Nyt en oo nähny sitä kahteen vuoteen, ja melkein joka yö muistelen leirejä kuinka yksin tallissa könötin kaikki päivät, yksin siellä huoneessa ja kaksin sit aina kun hoidin pärreä.. Kuinka mua haukuttiin "aaveratsastajaks"... Mutta ei siitä enempää..

    Sanon vaan.. Ihanaa ja kaunista kirjotusta. JA toivottavasti pääset yli :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ompas ollu kamalaa porukkaa sulla leirikavereina, jos ne on sua haukkunu :(( Tosi paska tuuri, itelleniki on sattunu muutamia ikäviä tyyppejä, mut koska oon ollu yleensä leirin vanhimpia, ni ei ne pahemmin oo mulle tullu mitään viisastelemaan.

      Mäkään en oo Pärreä nyt suunnilleen vuoteen nähnyt ja ikävä on kova. Kauheeta on myös se, et Pärre on jo yli 30, eli loppu häämöttää jo...

      Kiitos paljon ja sitä samaa sulle!

      Poista
  5. Hitsi ku mulle tuli paha mieli tätä lukiessa... :/ Ite oon monena vuonna käyny leireillä Perrassa, ens kesänä oon 18 ja taitaa olla viiminen leiri sielä edessä. En oo ite koskaa ees haaveillu valmennuksesta koska oon aavistellukki et se on jotain tollasta.. Kauhee ku tekis mieli jotenki vaikka lähtee sun seuraks käymään tallilla joku päivä, vaikka vaan viemään kattomaan Pärreä, nyt ku se vielä puksuttaa sielä :) Mullaki oli oma rakas, ihana luottoponi sielä eli Ade, mut siitä aika jätti ikävä kyllä liian aikasin :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ade oli/on kans mulle se ykkönen mut pärre astu sen viraan sit ku Ade lähti viettää eläkettä laitumelle ja sit myöhemmin lähti kokonaan :(

      Mulla viimenen leiri oli toissakesänä ja sen jälkeen alotin ton valmennuksen. Se oli kyl virhe, koska tavallaan koko se mielikuva perrasta, jonka olin leireillä saanu, ni kaatu. Tavallaan sain tietää liikaa.

      Pitäis tehä joku pyhiinvaellus sinne kattomaan poneja! :D Sen jälkeen vois rauhallisin mielin sanoo paikalle kokonaan hyvästi. Kyllä mä siellä varmaan vielä leireilisin mut hinnat alkaa olee sitä luokkaa et ei enää.

      Poista
    2. Mul kävi tosi hyvä tuuri, ku oon Salosta ni pääsin muutamia kertoja moikkaamaan Adea ja varsoja laitsalle, viimisen kerran pääsin muruu kattomaan 6 päivää ennen lopeutusta :/

      Millä leirillä/leireillä oot yleensä käyny? Miettisin vaa et ollaanko satuttu samalle leirille joskus, ku en yhtää muista niitä naamoja sieltä oikee enää.. :D

      Tunneks Elli Suurosta tai Helka Kaunistoo? :) Näitten pääkaupunkiseutulaisten kaa (+ muutaman muun) oon käyny leireillä sielä :)

      Poista
    3. Mäki pääsin Adee näkee valmennukses ihan parina sen viimesenä päivänä :<

      Ööää oon käyny kesäl 09, 10 ja 11. sit oon käyny toissatalven ja kahtena sitä edellisen hiihtolomaleiril, sit yhten pääsiäisen(en muista mikä vuos) ja sit joku vuos olin esteleirillä viikonloppuna. Vuosii en muista mut siis tässä pari vuotta taaksepäin kaikki :)) Mä en ainakaa muista et oltas samalla oltu :\

      Eeeei kuulosta tutulta kyllä nyt :D

      Poista
    4. Mun oli tarkotus mennä lopetuspäivänä, mut en saanukkaa tietoo siitä päivästä toisinku piti.. Olin koulus ku luin facebookist Nitalt et Adee viiää nyt.. :/

      Oookei, mäki alotin 09 :) sit olin kans 10 ja 11, mut 12 jäi välist koska rahaongelmat. Mut nyt mennään siis taas :)

      Hitsi, ois toiminu hyvin jos oisit joskus niitten mukana vaikka tullu ku ne on tulos tänne päi tms ni oisit päässy heittämään hyvästit Pärrelle :)

      Poista
    5. Voih :(( Aik ikävää, ettei ne sit ilmottanu...

      Mulla jäi välistä, ku halusin kokeilla jotain muuta paikkaa :DD Oli kyllä vähän pettyny ku perras tottunu siihen tiettyyn vapauteen...Uudes paikas oli kauheesti sääntöjä.

      Damn! Mut muutan kesällä Turkuun ja tälleen ni on sit helpompi päästä tonnekki iha vaa nopeelle päiväkäynnille ku nykyää pelkkä yöpyminenki maksaa 8(

      Poista
  6. Niimpä, mut ei mul mitää suurii odotuksii sen asian suhteen ollukkaa.. ://

    Sillee se kyl vähä on! Mun mielest on kans nii inhottava sillee alottaa vieraas paikas ku ei tiiä yhtää niist hevosist yms mut tuol tietää miten kaikki käyttäytyy jne ja voi luottaa :D

    Aijaa! No mut ehkä me voitais joskus käydä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nonii, noilla toi tiedottaminen on aina vähän niin ja näin :DD

      Se just :D Tavallaa leireil oli sellases etuoikeutetus osas ku henkilökunta tuns hyvin ja just ties kaiken ku osa oli taas ihan uusii ja kujalla :DD

      ehkäpä!! :))

      Poista
    2. Sitä just! :D Mut joo kattellaan ((:

      Poista
  7. Mä kävin joku 5 vuotta putkeen leireillä Perniössä. Se oli niin kivaa ja sai ratsastaa paljon ja muistan sen kamalan olon aina leirin jälkeen. Sen tyhjyyden tunteen ja sen miten palavasti halusin takaisin. Aina piti odottaa vuosi että näki taas ne kaverit ja ponit. Eihän siellä oikeasti mihinkään kehittynyt. Mitään neuvoja ei saanut vaan opettaja sanoi mitä tehdään ja sitä tehtiin vuorotellen välillä esteitä korotellen. Koulutunnilla tehtiin lähinnä itsenäisesti tehtäviä.

    Muutaman vuoden katselin kaihoisasti kuvia Perniöstä. Muistan miten ensimmäisellä leirillä Ponita oli vielä pieni ja seuraavalla Cleo. Ihastuin molempiin varsoihin ja hoidinkin niitä leirillä. Olisi niin kiva käydä taas Perniössä muistelemassa vanhoja ja moikata poneja mutten vain halua taas kokea sitä pahaa oloa mikä tuli aina sieltä lähdettyä.

    Ja kallistahan se on siihen nähden mitä sieltä saa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin tiedän ton tunteen :\\ Nykyäänhä koko talli on vähä huonossa jamassa. Sen takia en jotenki uskalla mennä ns "pilaamaan" sitä ihanaa mielikuvaa minkä sieltä joskus sain. Ja jep, kallista on!

      Poista