perjantai 13. marraskuuta 2015

Niin paljon enemmän kuin odotin

Aina välillä se iskee tajuntaan. Kiitollisuus, nimittäin. 
Tajusin, että mulla on jotain, josta vuosi sitten en uskaltanut edes haaveilla. 

Aikaisempien vuokraponien kanssa ei koskaan ollut samanlaista. "Ei sitten saa tehdä tätä, ei tuota, ja videoitakaan et saa muuten kuvata".
 Hysteerisenä tarkkailin säätiedotuksia. Tuulinen ilma tiesi kuolemaa, ihan varmasti. Ja tuohon tiettyyn kellonaikaan tallilla on paljon ihmsiä, ne pääsee töistä ja tulee ratsastamaan. Varma aika nolata itsensä.  
Epävarmasti näpytellessä omistajalle viestiä, etten enää syystä tai toisesta pysty hänen hevostaan vuokraamaan, minut valtaa helpotus. Se on ohi. 

Seuraavana päivänä kaipaan jo hevosen selkään. Mutta en sen, josta eilen luovuin. 


Sitten tuli Poju. 

Poni, joka on lunastanut kaikki odotukseni, toteuttanut haaveitani, jopa niitä, jotka olin jo vuosien varrella heittänyt romukoppaan, ja joka yksinkertaisesti tekee mut iloiseksi. Se on aika paljon pieneltä ponilta. 


Mä vietin Pojun kanssa ikimuistoisen ponikesän pienellä maalaistallilla. 

Riimu päähän, naru riittää ohjiksi. Reppu selkään, kuulokkeista hyvää musiikkia ja ponin pää kohti metsää. Poju saa päättää reitin ja mä pidän kiinni vain harjasta.  
 Käydään kahlaamassa, ihmetellään peuroja ja rämmitään oksien yli ja ali. Poju kertoo missä kohdassa yleensä laukataan. 


On oikeasti jännä tuntea miten ketterä eläin hevonenkin on, kun sille vaikeassa maastossa antaa täyden vapauden liikkua ja valita askeleensa itse! 


 Syksyllä Poju muutti isommalle tallille, jolla pyörivät hienot kilpahevoset potkivat muhun uutta motivaatiota ehkä jopa vähän kehittyä ratsastajana.   

En tiedä, onko kehitystä tapahtunut muuten, mutta kiinnitän huomiota ihan eri asioihin kuin ennen. Millä tavalla selän liike muuttuu kun lyhennän ohjaa? Kuinka pienellä paineella saan sen reagoimaan? Käyttääkö se jokaista jalkaa tasapuolisesti? Onko sillä kaikki tänään hyvin?


 Ainahan noista puhutaan, ihan perusjuttuja! Mutta silti niiden piti jotenkin konkretisoitua, ennenkuin oikeasti ymmärsin mitä ne tarkoittaa. 
Olen kokenut tämän syksyn aikana monta ahaa-elämystä ja toivon mukaan niitä tulee jatkossakin. Ehkä mä kehityn jopa vähän ihmisenä...


En voisi olla mitään muuta kuin kiitollinen siitä, että saan käydä ratsastamassa näin ihanalla ponilla. ♥


sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Suoraan ponikirjoista



 Harmaa sadepilvi ehti juuri väistyä yltämme kun hyppäsin ponin selkään, pinkki sadetakki ylläni. Metsä oli kuin suoraan sadusta ja ponin pirteys saa mut hymyilemään vieläkin. Tätä sen pitäisi olla aina! Poneja, kavereita ja seikkailuja keväisessä metsässä! 

Mulla ei oikeastaan edes riitä sanat kuvailemaan sitä, kuinka iloinen olin tuon maastolenkin jälkeen. Olen vain äärettömän kiitollinen siitä, että saan olla tekemisissä noin upean ponin kanssa. Kiitollinen olen myöskin siitä, että retki saatiin ikuistettua kameran ja talliorjieni avulla. Säästän teidät nyt kuitenkin ällösöpöltä ponilässytykseltä, nämä kuvat kertovat kyllä aivan tarpeeksi!


On se vaan niin ihana♥

Kuvat © Ella J


torstai 14. toukokuuta 2015

Takaisin pohjalle

Mulle se, että odotan tallille pääsyä, on todella vieras tunne. Myöskin se on uutta, etten istu bussissa hyperventilaation partaalla ja laske, kuinka monta asiaa voi tänään mennä pieleen. Niin monta vuotta mä olen odottanut, että tallillakäymisestä tulee oikeasti rentoa ja nyt ollaan jo aika lähellä! Olen melko helpottunut. 

 Toisten tavoitteet tähtää suurille kisaradoille ja hienojen hevosten selkään. Mun tavoitteet on huomattavasti pienempiä. Oikeastaan mun tavoite on aloittaa kaikki aivan alusta. Hitaasti, enkä niinkään varmasti, yritän yksi pala kerrallaan rakentaa uutta perustaa tälle harrastukselle. Ja kun mä puhun perustasta, niin ihan ensimmäinen tavoite on se, että:

Käy tallilla!

Kuulostaa ihan typerältä, mutta aikoinani lintsasin ratsastustunneilta ja tartuin jokaiseen tekosyyhyn, ettei mun tarvitsisi käydä tallilla. Joskus ongelmana oli pelottavat hevoset ja myöhemmin kehiin astui pelko tallin ihmisistä. Kuvittelin, että mun jokaista liikettä seurataan ja teen kaiken väärin. Pelkäsin aina, että jotain pahaa tapahtuu ja mä saan syyt niskoilleni.

Nyt asia on toisin. Menen tallille mielelläni, vaikka siellä olisi muitakin ihmisiä! (Uskallan jopa soittaa tallin omistajalle, jos ovet ovat lukossa!) Toki viihdyn edelleen parhaiten kun saan touhuta aivan yksin, mutta en koe enää tarpeelliseksi arpoa yhden jos toisenkin ikävän tallitytön aikatauluja, ettei varmastikaan osuta tallille samaan aikaan. Sellaisia kun ei ole tuolla tähän asti tullut vastaan! Suurin huolenaiheeni on kai juurikin se, sattuuko se tallin ovi olemaan lukossa kun saavun paikalle, en nimittäin tahtoisi vaivata tallin omistajaa. 

 Ensimmäinen tavoite onkin siis jo saavutettu. Ei tulisi mieleenkään perua kertoja Pojun kanssa ihan mistään pikkusyistä, ja olen käynyt tallilla alusta asti, samalla selättäen kauhean tallikammoni.

Toinen tavoitteeni koskeekin hetkeä, kun ollaan päästy jo ponin selkään:

Uskalla luottaa enemmän!

Mulla kestää hirveän kauan päästä ns. vauhtiin vieraan hevosen kanssa. Ongelmia tuottaa myös se, että mun puoleinen luottamus hevosta kohtaan on rikottavissa jo yhdellä ongelmatilanteella. Asia on toki eri, jos olen saman hevosen kanssa ollut pitkään tekemisissä, mutta en pääse koskaan tekemään mitään luottamusta vahvistavaa, jos en uskalla edes joskus poistua sieltä hiekkalaatikon reunalta.



Tämä mun täytyi aikalailla takoa omaan päähäni. Kun mulle annetaan mahdollisuus tehdä ponin kanssa muutakin kun pyöriä ympyrää keskellä kenttää, niin miksen käyttäisi sitä mahdollisuutta? Joten joskus se kukkahattu naulakkoon, ponille pitkät ohjat ja suunta kohti pusikkoa ja vieraita polkuja!


Ja niin siinä sitten kävi, että enää mua ei haittaa vaikka taivaalta sataisi kissoja ja koiria, koska uskallan luottaa siihen, ettei Poju visko mua alas ensimmäisessä tihkusateessa! Uskallan lähteä maastoon ilman satulaa, eikä edes raju, tuulinen ilma ole mua estänyt, vaikka ennen se oli mun pahin painajainen. Enkä muuten vetänyt palkokasvia nenään edes siinä vaiheessa kun Poju säikähti tallista vauhdilla tulevia ihmisiä ja löysin hetken päästä itseni leikkimässä rantautunutta valasta! Teki itseasiassa ihan hyvää tippua näin monen vuoden tauon jälkeen. Muistui taas mieleen, ettei
siinä välttämättä aina kuole.


Kun luottamus on saatu kuntoon, voidaankin ryhtyä keskittymään itse asiaan, ratsastukseen:

Keskity, keskity, keskity!

Poni painaa pää taivaassa, jalat huitoo joka suuntaan ja mä mietin, mitä laitan leivän päälle illalla. Hienoa, Nora! Mitään kehitystä mihinkään suuntaan ei tapahdu, jos matkustelen ponin selässä, istuen ties minkälaisessa mytyssä. Toinen vaihtoehto taas on se kuuluisa niskan tuijottelu. Siinä touhussa unohtuu koko muu maailma ja tärkeintä on, että ponin pää on luotiviivassa, ihan sama millaista ohjien vemputtelua harrastan ja missä kulmassa mun jalat on. Ei näin.



Olen pyrkinyt suunnittelemaan ratsastustehtäväni etukäteen. Näin on helpompi pysyä edes vähän kärryillä siitä, mitä mun ehkä pitäisi siellä selässä tehdä. Jos olen oikein skarppina, yritän pitää mielessäni jatkuvaa dialogia siitä, mihin mun tulee milläkin hetkellä kiinnittää huomiota. Ryhti, kädet, tahti, ryhti, kädet, tahti, asetus.... Tällaisina kertoina on ratsastus oikeasti lähtenyt jopa sujumaan, ja olen saanut Pojusta irti sellaista liikettä, mitä en uskonut koskaan tavoittavani! 


Tähän mun täytyy ehdottomasti panostaa vielä hurjan paljon, että muistan keskittyä joka kerta. Myös niinä kertoina kun lähden vaikka maastoon rentoutumaan. Mun täytyy pitää mielessä se, että ennenkuin mulla on oikeus vaatia mitään ponilta, mun on vaadittava osaamista itseltäni. Ja vaikka annan ponin ottaa välillä rennosti, mä en saa antaa itseni lössähtää liikaa.

Aika hyvin olen saanut tämän vuoden tavoitteita toteutettua, mutta vielä on matkaa mun ihanteeseen. Pojuun en voi olla mitään muuta kuin tyytyväinen ja mun on ehkä pakko myöntää, että se on jo tässä vaiheessa kiehnännyt tiensä mun elämän tärkeimpien hevosten kärkilistoille ja vuokraponikokelaana se voitti ykkössijan jo ajat sitten. Vaikka kyllä Saphirkin edelleen pyörii mielessä päivittäin. 

Niin ja toki tavoitteisiini sisältyy kaikki istunnan korjaaminen ja perusasioiden kunnostaminen, mutta ajattelin listata nyt nämä, joiden kautta olen niitä lähtenyt työstämään. Ja kyllä mä tässä melkein viiden kuukauden sisällä olen huomannutkin jo kehitystä! 


 Tähän loppuun saatte vielä pari kuvaa peurasta (?) joka tuli peltoreissulla vastaan! Poju ei pahemmin välittänyt tyypistä, mutta itse tulin varmuuden vuoksi selästä alas. Huomaa taas, kuka kaikissa tilanteissa on eniten hermona....Köh.

Kaikki kuvat on © Ella J. 

Jos teillä muuten tulee jotain postaustoiveideaa, niin heitelkää ihmeessä!

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

○ 55. What we leave behind


Tein videon Carcosta ja sen entisestä omistajasta, Moonasta. Carcon olen esitellyt tässä postauksessa.


tiistai 2. heinäkuuta 2013

○ 53. The End

"Hei hei, Samppa...Olit kiva poni...."

Saphir 2.3.2012 - 28.6.2013♥

Kuvat © Ella J.

Siitä, mitä nyt teen, mulla ei ole hajuakaan. Olo on jokseenkin haikea, vaikka olenkin jo totutellut ajatukseen, etten Saphiria enää näe, koska tiedän, etten saa aikaiseksi lähteä sitä katsomaankaan.

Nyt ei ole hevosta eikä rahaakaan hankkia seuraavaa vuokramopoa. Tutut ovat onneksi tarjoilleet omia kaviokkaita ratsastettaviksi, joten aivan jäihin ei tämä harrastus jää. Saa nähdä, millainen hevonen seuraavaksi koristelee blogini ulkoasun uudenlaiseksi. 

Vaikka Saphirin ja mun matka päättyi tähän, blogini jatkaa silti eloaan, sillä mä en ole päässyt vielä vuodattamaan edes puoliakaan kaikista hevostelutraumoista enkä paljastanut kaikkia synkkiä salaisuuksia valmennusajoilta, joista lukijani vouhottavat! Malttakaa vielä hetki, se on tulossa!

Väliaikaisesti omistan blogini suurimmaksi osaksi Viljamäki-aiheiselle materiaalille. Postausaiheita saa aina keksiä, kaikki otetaan mielenkiinnolla vastaan!  

Ja kyllä, mydayvideo tulee!...Joskus tässä....

 

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

○ 51. Pelkkä unelma vain

Tämäkin kesä oli valmiiksi suunniteltu. Kavereiden kanssa oleskelua, aurinkoa, interrail ja mikä parasta: Ratsastusleiri!

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Tuli muutto, meni rahat ja meni ratsastusleiri. Kesä ilman hevosia.


Kaikkien kesälomieni kohokohta jää nyt vain haikeaksi unelmaksi. Ei idyllistä maalaistunnelmaa, ei iloista leiririekkumista, ei uusia ystäviä eikä maailman parasta asiaa, ratsastusta ja hevosia.

Muiden leirikuvia katsellessa ja katkeruuteni lomasta voin silti kehitellä päässäni unelmieni ratsastusleirin. Sellaisen leirin, jolta palatessani saisin tuhlata pari viikkoa ikävään ja muistoilla mässäilyyn.


Unelmieni ratsastusleiri:

Unelmieni ratsastusleiri sijaitsisi maaseudulla lehtipuiden ja peltojen keskellä. Leiripaikka olisi idyllinen ja lämminhenkinen, ei mikään liian hieno. Tilat olisivat siistejä, mutta kodikkaita, ehkä hieman mökkimäisiä.


 Henkilökunta olisi iloista ja sosiaalista. Myös he olisivat leirillä pitämässä hauskaa ja rentoutumassa. Mahdollisuuden tähän antaisi mukavat ja positiiviset, kaiken ikäiset leiriläiset, joista kukaan ei kuvittelisi itsestään liikoja.

Hevoset olisivat tietenkin tottuneet leiritoimintaan. Ne olisivat kilttejä ja ainakin suurin osa valmiita monipuoliseen työskentelyyn. Leikkitunteja ilman satulaa, hurjia maastoestetunteja, vaativia koulutunteja, jännittäviä estetunteja, rentouttavia maastolenkkejä ja lisäksi vielä hevosten uittoa. 


 Leiriläisiä ei pakotettaisi orjalliseen tallityötoimintaan, mutta apua saisi antaa. Hoitoheppoja voisi harjailla ja syötellä. Ehkäpä leiriläiset voisivat kerran viikon aikana kokoontua putsaamaan hoitoheppojen varusteet ja karsinan. 

Vapaa-aikaa jäisi riittävästi. Yhteistä toimintaa voisi järjestää, jos halukkaita löytyisi tarpeeksi, mutta kenenkään ei olisi pakko osallistua. Ei edes leirikasteeseen. Tai ainakaan, jos siinä olisi jotain nöyryyttävää tai sotkuisaa. 


 Ratsastustunnit saisi jokainen leiriläinen päättää itse. Maastoon ei tarvitsisi lähteä, jos haluaisi mielummin vääntää koulua kentällä. Myös hevostoiveet otettaisiin huomioon. Jos joku toivoi kilttiä ja rauhallista Puttea, hänelle ei jaettaisi tallin pahamaineista vauhtihirmua, Salamaa.

Jokaisella olisi mahdollisuus räätälöidä itselleen sopiva leirikokemus ilman pakolta tuntuvia velvollisuuksia ja pelottavia ratsastustunteja. Ketään ei pakotettaisi rämpimään mudassa uusilla kengillä, eikä kenenkään olisi pakko osallistua kiusallisilta tuntuviin yhteisleikkeihin. 


Unelmieni ratsastusleiri perustuisi siis rentoon ilmapiiriin ja vapaaehtoisuuteen. Itselleni täydelliseltä tuntuvalla tallilla en ole vielä käynyt, mutta jos Perniön ponitallin hevoset ja henkilökunnan yhdistäisi Riilahden hevosiin ja tiloihin, päästäisiin jo aika lähelle. 

Perrassa rakastin nimenomaan sitä, miten kaiken sai päättää itse ja mitään ei ollut pakko tehdä. Kivaa oli ilmankin suuria suunnitelmia. Miinuksena oli kuitenkin ankeat tilat ja se, että esimerkiksi maastoilu jää laimeaksi. Ei ole uittopaikkaa eikä maastoesteitä.


Riilahden tilat ovat upeat. Viimekesän leiristä jäi kuitenkin paha maku, sillä olin tottunut vapaamuotoiseen leireilyyn. Nyt vastassa olivat tiukat säännöt, joista kerrottiin pelottelevaan sävyyn, pakkotyöltä tuntuvat tallitoimet ja pelottava opettaja, joka tuntui räjähtävän sekunnin murto-osassa. Meille tehtiin myös erityisen selväksi, että meillä ei ollut mitään asiaa tulla seuraamaan leirikastetta. Anteeksi, ettemme halunneet kastella viimeisiä vaatteitamme kun kaikki muut olivat kuivumassa sateen jäljiltä. 


 Pikkuinen pyyntö lukijoilleni:

Jos olette menossa Perraan leirille, niin pyydän: Älkää pyytäkö Pärreä tunneille. Oikeasti, se poni on yli 30 vuotias! Tiedän, että sitä jaetaan tunneille, jos sitä pyytää ja se on mielestäni niin väärin, ettei sen vain anneta jo nauttia eläkepäivistä laitumella. Pyytäessänne sitä ette ole yhtään sen parempia kuin se joka sen teille tunneille antaa. 

Anteeksi tästä, mulla on vaan paha olo sen ponin takia!


Toivomanne Mydayvideo tulee kun öh...saan videokameran toivottavasti ostettua tässä pian!