keskiviikko 28. marraskuuta 2012

○ 8. You

   And just when I thought it couldn't get any better
    There you go and do it all again
    Hope this feeling never ends♥

tiistai 27. marraskuuta 2012

○ 7. Saphir, villi ja vapaa

On ihan kamalaa, kun tulee pimeää niin aikaisin. Valoisalla säällä on niin paljon mukavampi ratsastaa. Tänään sain nauttia tästä harvinaisuudesta, luultavasti viimeisiä kertoja vähään aikaan. Koeviikkoni nimittäin lähenee loppuaan, ja siirryn tavalliseen lukujärjestykseen, jonka mukaan pääsen niin myöhään, ettei auringonvalosta ole toivoakaan siinä vaiheessa. Toisaalta säätkin alkavat kylmetä sen verran, että on pakko kai siirtyä maneesin puolelle pikkuhiljaa. Yh, en halua.

Toivoin saavani nauttia tästä kerrasta tosiaan, mutta toisin kävi. Poni oli turhan vireänä makuuni, ja sievän sipsuttelun sijaan Saphir olisi halunnut olla villi ja vapaa. Jälkeen päin ajatellen mulla oli kyllä ihan hauskaa, vaikka sillä hetkellä turha poukkoilu lähinnä ärsytti. Eipä me sitten oikein muuta tehty, kuin ravailtu ja tehty kaarevia teitä, jotta saisin ponin rauhoittumaan.


Anteeksi muuten näistä kuvien laadusta. Tällä kertaa tuli otettua vain videokuvaa, joten nämä ovat sitten niiltä kaapattuja :)  Kuvaajana toimi taas rakas Ella Jokelainen.

Kun Samppa alkoi rauhoittua, meillä alkoi menemään taas ihan hyvin, onneksi. En ratsastanut ihan kokonaista tuntia, koska Ella näytti olevan niin jäässä, että lähdin taluttaen saattamaan häntä kotimatkalle. Selästä käsin en uskaltanut, koska olen sen verran heikkohermoinen säikähtelyn suhteen, eikä Saphir kaikkein luotettavin poni ole, varsinkaan näin vireällä päällä. 




Saatettuani Ellan, käännyin maastopolulla takaisinpäin ja kiersin vielä tarhojen ja peltojen takaa vievän polun, koska halusin vielä viettää aikaa ponin kanssa. Minkäänlaisia ongelmia ei onneksi tullut vastaan, lukuunottamatta pientä pyrähdystä, kun tarhassa riehuneet hevoset säikäyttivät Sampan. 

Tallissa kengitettiin jotain hevosta juuri Sampan karsinan edessä, joten en viitsinyt vielä mennä talliin odottelemaan. Menin hetkeksi taluttamaan Samppaa kentälle. Ei mennyt aikaakaan, kun jostain kaukaa alkoi kuulua todella outo ääni. Vähän kuin suurta muovilevyä oltaisiin heiluteltu. Tarkoitan sellaista kumeaa, hassua ääntä. Samppa hermostui siitä kovasti ja pyöri ympärilläni hetken. Sain sen onneksi rauhoittumaan nopeasti, ja tie karsinaankin vapautui. Huokaisin helpotuksesta. Olin hengissä vastoinkäymisistä huolimatta ja niin oli myös poni. Hyvillä mielin lähdin tallilta, kunnes bussini meni nenäni edestä ja jäädyin pysäkillä odotellessani seuraavaa :)


lauantai 24. marraskuuta 2012

○ 6. Pieni yhteys

En tiedä, onko se vain kuvitelmaa tai toiveajattelua, mutta haluan nauttia tästä illuusiosta, että olisin saavuttanut eilen jonkinlaisen yhteyden Saphirin kanssa.



Valitsin ratsastuspäiväkseni perjantain, koska mulla on nyt koeviikko, joten pääsen jo aamupäivällä koulusta. Tykkään käydä tallilla, kun siellä on rauhaisaa, eikä paljon ihmisiä pyörimässä. Aamulla on myös kätevä käydä ratsastamassa, koska silloin maneesikaan ei ole ihan niin ruuhkaisa.

Ratsastusilma oli mitä täydellisin. Ei tuullut eikä satanut ja oli jopa suhteellisen lämmintä siihen nähden, että kohta on jo joulukuu. Edellisten päivien sateista huolimatta kenttäkin oli todella hyvässä kunnossa. Pohja ilmeisesti uusittiin kesällä, joten nyt sitä on miellyttävä käyttää.

Meillä on aina ollut ongelmia ratsastaa käynnissä. Mulla on hankaluuksia ratsastaa hevosia tarpeeksi eteen, josta suurin osa muistakin ongelmista sitten johtuu. Nyt Saphir kuitenkin vaikutti erityisen reippaalta ja valmiiksi rennolta. Välillä se meinasi jälleen karata raville, mutta oikeastaan se oli vain hyvä.

Yhtäkkiä ihmettelin, mitä se nyt niin kovasti alkoi pörhistelemään. Ajattelin, että Samppa hermostui jostain, mutta se ei vaikuttanut siltä. Tajusin hetken päästä, että ponihan alkoikin käyttämään oikeasti selkäänsä ja takajalkoja. Se ei vain kävellyt selkä notkolla ja näennäisesti pitänyt kaulaansa kaarella, vaan nyt se ihan oikeasti kantoi itse itseään. Häkeltyneenä pienestä onnistumisesta unohdin, miten ratsastetaan, ja pieni loistohetkemme lopahti kuin seinään. Mielialani sen sijaan nousi korkeuksiin, ja lähes koko lopputunnin olin pelkkää hymyä.

©Ella Jokelainen 

Mitään erityistä, mainitsemisen arvoista ei sitten oikein tapahtunutkaan. Ravailin ja tein kaarevia teitä. Tämän ponin kanssa ei todellakaan tunnu, että poljetaan paikoillamme. Joka kerran jälkeen on fiilis, että ollaan edistytty ainakin jonkin verran.


©Ella Jokelainen 

Halusin ryhtyä työstämään laukkaa. Saphrin askel on melko korkea, ja itselläni on hankaluuksia istua kyydissä tasaisesti. Niimpä Samppa rikkoo laukan helposti raville, enkä ehdi ratsastaa sitä rennoksi. Niimpä laukkaamisemme usein päätyy siihen, että sekä poni, että ratsastaja koittaa räpeltää jotain epämääräistä, eikä kummallakaan ole kivaa. Vikahan on itsestäänselvästi ratsastajassa, joten ratsastajan on yritettävä tehdä asialle jotain. Niimpä yritin. Ja se toimi. Keskityin oikein kovasti omaan istuntaani ja käsiini. Pienen sählingin jälkeen onnistuin saamaan ponin rennoksi.

©Ella Jokelainen  

Lopuksi ihan kokeilun vuoksi testasin, jospa saisin Saphirin pidentämään raviaskeliaan. Kaunista se ei ollut, mutta onnistuin edes vähäsen. Saphir on ihme banaani! :)

 ©Ella Jokelainen 

Saphir ei pahemmin pidä siitä, että sen päähän kosketaan. Niimpä puhdistaessani sen päätä, yritän aina olla erityisen varovainen ja hellävarainen. Yleensä, jos jään norkoilemaan pään seudulle yhtään pidemmäksi aikaa, poni kiskaisee sen ylös. Nyt puhdistaessani sen pölyistä otsaa kädelläni, Samppa laski päänsä silitettäväksi ja jäi siihen nauttimaan silmät kiinni. Olen ihan yliliikuttunut Sampasta tällä hetkellä, ja tykästyn siihen joka kerta enemmän ja enemmän.  



 

maanantai 19. marraskuuta 2012

○ 5. Vastatuuleen

Siitä on itseasiassa jo viikko, kun viimeksi Sampalla ratsastin, mutta tulin sairaaksi, joten en ole pahemmin jaksanut päivitellä. Tässä kuitenkin viime viikon maanantailta:


                                                                                                       ©Ella Jokelainen

Erään ikävän tapahtuman vuoksi mietin pitkään, jaksaisinko ollenkaan mennä tallille. Totesin kuitenkin saavani ajatukseni muualle, jos pääsisin keskittymään villin arabin selkään. Villiä meno tosiaan olikin. Ainakin välillä.

En ollut lainkaan suunnitellut, mitä tekisin tunnillani. Pahemmin asiaa ajattelematta siirryin tuuliselle kentälle, ja tiesin jo varautua tavallista vauhdikkaampaan päivään. Saphirin mielestä voimakas viima oli ylivoimaisen pelottava asia ja se säpsähteli milloin mitäkin. Kamalinta ponin mielestä oli yllättävä vastatuuli, johon ratkaisuna se piti hetkellistä takajaloille nousua. Ei se mitään suurta ollut. Kunhan vain otti vauhtia pieneen pyrähdykseen.

 Omat ajatukseni harhailivat jossain teillä tietämättömillä, enkä jaksanut välittää oikein mistään. Saphir ravasi jännittyneenä, pää taivaalle nostettuna ja itse turhautuneena sorruin taas ratsastamaan pelkillä käsilläni. Mistään ei tullut mitään.

                                                                                                      ©Ella Jokelainen

Viimeistään, kun yritin jotain laukan tapaista, luovutin melko äkkiä. Poni kääntyi kaksinkerroin mutkalle jo pienestä asetuksesta, eikä laukka meinannut millään pysyä yllä. Se on asia, jota meidän ehdottomasti tulisi treenata enemmän. Pelkään vain usein kentän olevan liian liukas, sekä mahdollista villiintymistä äkkinäisen tuulenpuuskan vuoksi. Taas näitä minun omia, kummallisia pelkojani. Samppa ei ole ikinä ryöstänyt eikä muutenkaan lähtenyt lapasesta. Tässä on vain pieni luottamuspula.

                                                                     ©Ella Jokelainen

torstai 8. marraskuuta 2012

○ 4. Leijona puskassa

Matkasin tänään taas jännittävissä tunnelmissa tallille. Kävellessäni kivistä ja lätäkköistä tietä, potkin hiekkaa ja tomua puskiin. Olin vihainen itselleni ja kaikille muille. Miksi annan aina muiden lannistaa itseni? Miksi välitän liikaa muiden mielipiteistä ja katseista? Miksi aina minä?

Vihastus kuitenkin katosi, kun pääsin hakemaan Saphiria tarhasta. Se tuli portille mua vastaan ja otin siitä hieman videota, ennen kuin talutin sen talliin. Poni oli likainen, mutta mun mielestä se oli vaan hellyyttävää, ja ainakin mulla oli syy viivytellä harjauksen kanssa vähän pidempään.


                                             (Kuva viime kesältä)   ©Ella Jokelainen

Sää oli ihana ja kenttä hyvässä kunnossa. Aijon nauttia tilavasta ulkokentästä niin kauan kuin se suinkin on vain mahdollista. Talvella joudun sitten kärsimään ahtaasta maneesista ja kaaosmaisesta menosta siellä.

Alkukäyntien aikana poni oli turhankin vireä, eikä malttanut ollenkaan pysyä käynnissä. Viimeinen pisara oli, kun kentän vieressä kissa hyökkäsi koiran kimppuun. Koira päästi järkyttävän, pelästyneen rääkäisyn, josta Saphir sai hepulin ja loikkasi eteenpäin.

Vihaan hevosten säikähtelyä, koska olen itse niin herkkä säikähtämään. Yleensä säikähtelyssä lamaannun ja alan jännittämään jokaista kulmaa ja ääntä, mikä ei tietenkään edistä ratsastusta yhtään. Tänään oli tapahtunut suuri mullistus elämässäni. Saphirin säikähtäessä mua vain hymyilytti ja jatkoin entiseen malliin, sen pahemmin välittämättä äskeisestä tapahtumasta. Tapahtuma ei jäänyt ollenkaan vaivaamaan mua lopputunniksi.

Tänään päätin keskittyä tosi paljon käsieni asentoon. Tuntui, kuin sisälleni muumioitunut kouluratsastajan alku olisi taas herännyt henkiin. Saphir kulki kaula kauniisti kaarella, kääntyen juuri, niinkuin mä halusin, eikä mun tarvinnut tehdä paljonkaan muuta kuin katsoa menosuuntaan.

Jossain vaiheessa kuntoni kuitenkin romahti ja kädet alkoivat elää omaa elämäänsä. Tietenkin se vaikutti myös Saphirin keskittymiseen, eikä lopputuntimme sujunut enää ihan niin malliikkaasti kuin aluksi. Pääasia oli kuitenkin, että olin tyytyväinen meihin molempiin. Edes uudet säikähtelyt eivät pilanneet mieltäni. Musta oli vain tosi huvittavaa, että heinikossa, jonka ohi oltiin menty jo monen monta kertaa, vaanisi nyt leijona, jota pakoon oli pakko hypähtää.

Hyvä mieleni kuitenkin romahti tyystin, kun sain taas osakseni katseita, joilla olisi voinut vaikka tappaa. Olin kuitenkin juuri lopettelemassa, joten pääsin pakoon sen suurempaa ahdistuspaniikkia.
  (viime kesältä) ©Ella Jokelainen

○ 3. Piikki lihassa

Unelmoin usein, että voisin nauttia harrastuksestani täysin. Varsinkin nyt lähiaikoina asia on kalvanut mua paljon. Mulla on lähes täydelliset resurssit ottamaan kaikki ilo tallielämästä!

Suoraan taloni edestä menee bussi lähelle tallia. Tallilla on kaksi maneesia ja kaksi suurta kenttää. Siellä on hienot estekalustot ja ihan kelvolliset maastot, ainakin muistaakseni. Esteistä ja maastoilusta en tosin Saphirin kanssa vielä edes unelmoi. Pitää yrittää saada hommat sujumaan ihan sileälläkin ensin! Minulla on aivan ihana vuokraponi, jonka omistajakin on tosi mukava. Tallilla käyvä porukkakin on suurimmaksi osaksi ihan ystävällistä, mitä nyt pari tätiä katsoo mua aina nenän vartta pitkin ja huomauttelee pikkuasioista, kuten parista heinän korresta karsinan edessä. Ei se haittaa :)

Kaiken tämän pilaa kuitenkin tieto siitä, että tallilla liikkuu myös ihmisiä, jotka eivät pidä musta. Kukaan näistä ei todellisuudessa edes tunne mua, ja mietin, mikä syy niillä on tuijottaa mua niin jäätävästi, ja häiriköidä facebookseinälläni? Jos saisin sille konkreettisen syyn, en enää ehkä väsyttäisi itseäni stressaamalla jokaista tallikäyntiä.

                                               http://equestrianproblemss.tumblr.com/

Ymmärtäisin, jos kohtelisin Saphiria rumasti. Jos löisin sitä tai jotain muuta vastaavaa, mutta kohtelen sitä kauniimmin ja varovaisemmin, kuin yhtäkään muuta hevosta, koska tiedän sen olevan todella herkkä. Ehkä ikävä asenne johtuu ratsastustaidoistani? En ole mikään kouluratojen kuningatar, mutta kehityn joka kerta enemmän ja enemmän, eikä täydellistä suoristusta voi multa edes vaatia. Saphir on vaikein poni, jolla olen ikinä ratsastanut.

Aina sanotaan, että hevosharrastuksessa on pielessä sen tapa viedä aika ja rahat. Onhan se totta, mutta mun mielestä kamalin ongelma on hevosihmisten huono yhteishenki. Olen törmännyt tähän kaikilla talleilla, joissa olen käynyt. Musta on todella outoa, että selän takana juoruiluun ja kentän vierellä kuiskutteluun ei puutu kukaan, vaikka välillä toisten solvaaminen on todella näkyvää. Joihinkin talleihin en edes halua enää astua sisälle, sillä iloisten tallityttöjen sijaan kuulen vain päätöntä raivoamista siitä, kuinka joku oli laittanut suojan väärin päin tai jotain muuta yhtä turhanpäiväistä.

Ihmisten pitäisi oikeasti katsoa peiliin, mennä itseensä ja miettiä tarkasti, mitä muista puhuu. En ole itsekään mikään pyhimys, mutta yritän ainakin olla kiva kaikille. Elämä on paljon helpompaa, kun ei levitä kireää ilmapiiriä ympärilleen.

torstai 1. marraskuuta 2012

○ 2. Täydellinen ympyrä

Matka tallille sujui pelon ja innostuksen sekaisissa tunteissa. Pienessä päässäni pohdin kuumeisesti, mitä teen, jos poni vaikka säikähtää? Tai mitä, jos katsomo olisi täynnä pikkutuomareita arvioimassa taitojani? Sillä hetkellä se tuntui pahimmalta asialta koko maailmassa. Minut valtasi pienimuotoinen paniikki ja tunsin paineen sisälläni. Hengitin syvään. Olin jo aikaisemmin päättänyt, että otan uuden asenteen tallilla käymiseen. Mulle oltiin jo monta kertaa yritetty takoa päähän, että mun ei pitäisi välittää muiden sanoista. Teen itse aina kaikesta niin hankalaa.

Tallilla oli tehtävä valinta. Menisinkö ylipieneen maneesiin, jossa kaikki yksityisratsastajat yrittäisivät saada jotain järkevää aikaiseksi samalla, kun piti väistellä muita? Toisena vaihtoehtona oli tuulinen, hieman märkä ja pian hämärtyvä ulkokenttä. Valitsin kentän. Siellä saisin olla rauhassa.

                                                 ©Ella Jokelainen

Poni oli hermostunut, eikä kuunnellut mitään. Se juoksi altani ja nosti pään taivaisiin. Tajusin, että jännitin itse liikaa mahdollisia säikähtämisiä. Yritin rentoutua. Yht'äkkiä yhteys palasi. Ensimmäinen valaistus!

Tunnin teemaksi päätin ottaa "täydellisen ympyrän". Se voi kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ollut. Yritin keskittyä vartaloni hallintaan. Yleensä istuin vähän lysyssä, kädet suorina alhaalla ja katse niskassa. Nostin katseeni ja käteni sekä suoristin selkäni. Päätin olla välittämättä ollenkaan, missä asennossa ponin pää oli. Ratsastin ympyrää pitkään ja keskityin. Aluksi tuntui, ettei koko jutusta tulisi mitään. Pienikin liike kädellä, ja ponin keskittyminen herpaantui. Tajusin, missä oli vika. Päätin jättää hetkeksi kädet ihan paikalleen ja yritin uudelleen.

Hetken ratsastettuani havahduin. Olin tehnyt jo monta "täydellistä" ympyrää. Ei niitä nyt ihan täydelliseksi voinut kutsua, mutta aika lähelle. Annoin ponille ohjat. Taputin ja kehuin sitä paljon. Ensimmäinen oikea tavoite, jonka olimme toteuttaneet. Tehtävä onnistui toiseenkin suuntaan jo ensimmäisellä yrityksellä. Onnistumisen iloja. Vihdoinkin!

Tähän loppuun tällainen pieni sarjakuva, kun mua pyydettiin ruokkimaan Samppa, eikä mulla ollut aavistustakaan, kuinka paljon mun piti tuodusta ämpäristä ruokaa antaa. Sain kuitenkin vastauksen pian. Koko ämpäri :)