tiistai 25. joulukuuta 2012

○ 12. Lunta ja kipuja

Kirjoitan nyt kahdesta edellisestä kerrastani, koska kummastakaan ei ole mitään niin erityistä mainittavaa, että ne tarvitsisivat omat postaukset. Oikeastaan, ei mulla ole oikein asiaa, niin saatte tyytyä muutamaan kuvaan ja pieneen tekstiin.

Toissaviikolla ratsastelin taas lumihangessa. Samppa oli pörheänä ja minua häiritsi todella kova tuuli, mutta vain oikeastaan siksi, että pelkäsin sen häirtisevän myös ponia. Onneksi se jäi vain turhaksi peloksi, eikä Samppa ollut moksiskaan jäätävästä viimasta. 

 Kuvat ovat sitten videolta kaapattuja, joten syytetään laadusta sitä.





Seuraava kerta ei mennytkään aivan nappiin. Heti alussa huomasin Sampan olevan todella outo. Se huitoi päätään ja ravisteli jatkuvasti. Kokeilen aina ennen ratsastusta Sampan selän, jos siitä löytyisi joku aristava kohta. Nyt sellainen löytyikin ja aina, kun kohtaan koski, Samppa nyrpisti turpaansa ja huitoi päällään. Se myöskin uhitteli muita hevosia, jota se ei ole ennen kanssani tehnyt, joten päätin laittaa omistajalle viestiä. Hän kehotti minua kokeilemaan, josko saisin ratsastettua sitä rennoksi. Asiat tyssäsivät jo tallin pihassa, kun Samppa ei suostunut liikkumaan. Selkään päästyäni se ei kuunnellut mitään, vaan kiukutteli, joten katsoin parhaaksi viedä ponin talliin, ettei sen selkäkivut pahenisi takiani.


tiistai 11. joulukuuta 2012

○ 11. Dashing through the snow


Koko edellisen viikon odotin seuraavaa ratsastuskertaani Sampan kanssa. Syynä moiselle innostukselle oli lumen tulo! Kentät saisivat ihanan valkoisen kuorrutteen ja lumi toisi hieman valoa pimeneviin iltoihin. Pääsisin ensimmäistä kertaa treenaamaan lumihankeen!



Matka tallille taittui suunnattoman ketutuksen parissa. Olin yksin, oli kylmä ja pimeä, eikä soittimestani meinannut löytyä sopivaa biisiä. Surkea fiilikseni katosi kuitenkin tyystin, kun näin jo kaukaa, kuinka Samppa ravasi tarhan portille minua vastaan ja hörähteli siellä innoissaan. Ainakaan ei tarvinnut etsiä ponia tarhamerestä.

Minulla ei ollut aavistustakaan, miten Saphir suhtautuisi lumessa ratsastukseen. Aloittelin hieman varauksella ja Samppa kulkikin alkukäynnit haistellen lunta. Aloittaessani alkuverryttelyt, Saphir innostui. Se kulki korvat hörössä ihmetellen ympäristöään. Se ei vaikuttanut ollenkaan hermostuneelta, vaan oli oikeasti innostunut. Samppa joutui kunnolla nostelemaan jalkojaan, joten sen askeleista tuli todella pehmeät ja lennokkaat, ainakin verrattuna sen tavanomaiseen sipsutteluun.

Pakkasen ja lumen tuoma innostus oli todella hyödyksi. Sain ratsastettua Samppaa kunnolla pyöreäksi, sillä minun ei tarvinnut samalla pitää tahtia yllä. Tähän astisista ratsastuskerroista tämä on ollut ehdottomasti hauskin. Ei ehkä ratsastuksellisesti parhain, mutta ensimmäistä kertaa pystyin luottamaan Samppaan täysin, sillä se keskittyi täysillä lumeen, eikä kentän ympäröivään maailmaan. Uskalsin ensimmäistä kertaa myös hyödyntää koko kentän, enkä kiertänyt vain pientä osaa sen alasta.

Pieni lisävauhti ei ollut ollenkaan pelottavaa, vaan mieleni teki päästä jonnekkin lumiselle pellolle kaahottamaan niin kovaa kuin ponista vaan voimaa lähtisi. Haaveeksihan se vain tottakai jäi, mutta korvasin unelmaani laukkatyöskentelyllä. Vauhti ei nimittäin loppunut edes laukatessa, joten pystyin keskittymään kerrankin omaan istuntaani, joka Sampan laukassa on aivan kamala. Liike suuntautui enemmän eteen, kuin ylös päin, niin kuin tavallisesti.

En olisi millään halunnut lopettaa, mutta oli kuitenkin aika viedä poni talliin lepäämään. Kerrasta jäi erittäin hyvä fiilis, ja nyt odotan jo innolla seuraavaa tapaamista Saphirin kanssa. On se vaan niin ihana♥

Koska mulla ei nyt ollut kuvaajaa mukana, päätin tehdä kuvan itse :D


tiistai 4. joulukuuta 2012

○ 10. "Mielen pimeä puoli on pohjaton"


Ratsastukseen kuuluu olennaisesti ilon ja onnistumisen lisäksi myös jännitystä ja tapaturmia. Itsepäiset ratsastajat eivät tietenkään niistä lannistu, koska pieni pelko on myös osa tätä harrastusta. Mitä kuitenkin tapahtuu, jos pienikin yllättävä käänne tai täpärä tilanne jää kytemään pään sisälle? Päätin, että kirjoitan tänne nyt omasta, monta vuotta kestäneestä hevoskammosta, joka häiritsee todella paljon harrastuksesta nauttimista.

 Miten kaikki alkoi

Koko elämäni siihen asti olin viettänyt hevosten parissa. Olin kiemurrellut hevosten jaloissa, istunut oman hevoseni alla harjaamassa sen vatsaa ja ratsastanut itseäni kolme kertaa isommalla ratsulla. Mieleeni ei siihen aikaan ollut kertaakaan tullut ajatusta siitä, että se niinkin lempeä
eläin kuin oma hevoseni, Alvin, voisi olla jotenkin pelottava ja vaarallinen.


(Vas. oma hevosemme, Alvin ja oik. Natikka)

Oma hevosemme myytiin, ja pari vuotta myöhemmin aloitin Keskustallilla alkeiskurssilla. (Osasin ratsastaa, mutta varustusta en hallinnut) Siellä oli hevonen, nimeltä Joonatan. Saadessani sen tunnille, kysyin muilta kurssilaisiltani, millainen se oli. "Se saattaa välillä yrittää purra tai potkia, mut se on ihan kiva...". Okei, onneksi äitini oli mukana ja hoiti hevosen puolestani, josta minulle tietenkin valitettiin. Ei saanut vain näyttää pelkoa. Piti osoittaa, kuka johtaa.

Seuraavalla kerralla minulle oli taas jaettu Joonatan. Tällä kertaa kukaan ei ollut auttamassa, ja olin liian ujo pyytääkseni ketään tallin työntekijääkään apuun. Varovaisin askelin menin karsinaan riimu kädessäni. Hetken hampaita väisteltyäni sainkin sen tuon "tappajahevosen" päähän. Silloin se huitaisi minut turvallaan maahan.Peräännyin nurkkaan ja Joonatan käänsi takapuolensa minua päin ja alkoi potkia. Jotenkin pääsin seinän viertä hivuttautumaan ulos karsinasta kärsimättä minkäänlaista vahinkoa. Kukaan ei halunnut tulla auttamaan, eikä minulla ole muistikuvaa, miten selvisin tilanteesta loppujen lopuksi, mutta pyysin ja anelin opettajaltani, ettei minun tarvitsisi ratsastaa tällä hevosella. Muutuin epävarmaksi jokaisen hevosen kanssa.

Asiat pahenevat

Tapahtuman jälkeen sain pitkään ratsastaa pelkillä poneilla. Oloni oli turvallinen ja tykkäsin ratsastaa. Jossain vaiheessa opettaja kuitenkin totesi minun olevan liian pitkä poneille, joten päätti heittää minut Latimer nimisen hevosen selkään. Se oli kamala. Se ei totellut ja kaiken lisäksi oli myös säikky. Kaikki johtui tottakai osaamattomuudestani, mutta silloin luulin vian olevan tietenkin hevosessa.

Opetellessamme laukkaamista, silloinen vakiohevoseni Late sai järkyttävän sätkyn ja kiitolaukkasi paniikissa ympäri kenttää. Minä yritin pysytellä epätoivoisena kyydissä. Siinä riehumisensa lomassa Late hermostutti myös muut tunnin hevoset ja lopulta enää kaksi ratsastajaa oli kyydissä. Yhdeltä tytöltä murtui käsi, eikä häntä enää sen jälkeen näkynyt tallilla. Itselleni jäi traumat, joiden takia aloin lintsaamaan ratsastustunneilta, jos satuin saamaan kamalan hevosen. Ratsastus oli ikävää ja pelkäsin aina tulevan viikon tuntia. Sen lisäksi, että pelkäsin hoitaa hevosia, myös ratsastuksesta oli nyt tullut ahdistavaa.

Parempaan päin?

Lopetin Keskustallilla ja siirryin Leppävaaran tallille. Pääsin ponitunneille ja aloin vähitellen saamaan luottamustani takaisin. Ponit olivat kilttejä ja tarpeeksi pieniä hallittavakseni. Säikyillä poneilla ratsastus oli edelleen epämiellyttävää, mutta siedin sen kuitenkin.

 (Leppävaaran poni, Liselotte)
                                                                     
Jonkun aikaa Lepuskissa ratsastettuani päätin jonottaa itselleni hoitoponin. "Onnekseni" minut napattiin koko jonon ohi ja hoitoponikseni tarjottiin tallin pahamaineista Spotia. Olin luvannut itselleni, etten koskaan koskisi poniin pitkällä tikullakaan. Jostain syystä halusin silti yrittää.

Spot oli agressiivisin poni, jonka kanssa olen ollut tekemisissä. Se puri ja potki ihan tosissaan. Saadessaan kiinni jostain, se ei päästänyt irti vaan jatkoi repimistä. Itse säästyin vaurioilta, vaikka monesti jouduin läheltä piti-tilanteisiin sen kanssa.

Kehitin tietynlaiset toimintatavat ponin kanssa ja aloin ymmärtämään sitä. Käytös on/oli pelkoa. En tiedä Spotin tämän hetkisistä olosuhteista, mutta minun aikanani se oli sidottuna melko ahtaaseen pilttuuseen, jossa ei tietenkään ole pakokeinoa eikä kunnollista omaa rauhaa. Jos hevonen ei voi paeta, se puolustautuu. Pyrin tekemään läsnäolostani mahdollisimman luotettavaa ja miellyttävää.

(Spot)

Vaikka hoitaessa ei ollut enää mitään ongelmia, tallilla käyminen tuntui ahdistavalta. Minulla ei oikein ollut kavereita, koska en uskaltanut "häiritä" ja "vaivata" muita hoitajia, vaikka he olivatkin tosi mukavia. Vietin tallilla aikaa istuen pilttuun eteen taitellun loimen päällä ja odottelin pikkulapsia, jotka usein pyysivät minua auttamaan ponien hoidossa. Ahdistuksen ja ajanpuutteen vuoksi lopetin hoitamisen.

Ei sittenkään

Minua ei huolittu enää ponitunneille ja opettajat siirsivät minut hevostunneille. Pelkoni hevosia kohtaan oli saanut rauhassa kasvaa ponien parissa ja ajatus takaisin hevosiin siirtymisestä oli kammottava. Ratsastin kuitenkin yhden kauden hevostunneilla ilman ongelmia, mutta en lopulta enää kestänyt ahdistuksen määrää, jonka hevoset minulle aiheuttivat. Lopetin ratsastuksen Lepuskissa ja vähäksi aikaa kokonaan.

Takaisin hevosten pariin

Taukoni aikana ratsastin leireillä Perniön ponitallilla. Kaipasin takaisin talleille ja aloin käymään Ilonan kanssa hoitamassa hänen hoitohevostaan, Sisua. Aluksi pelkäsin olla hevosen kanssa tekemisissä, mutta lopulta tutustuin myös tallin muihin hevosiin. Aloitin tunnit itsekin, sillä talli oli lähellä ja hevoset vaikuttivat ystävällisiltä. Ratsastin Tuomarinkartanon opistolla yhden kauden, kunnes siirryin Perran valmennukseen. Hevospelkoni oli tiessään, vaikka yhä olin epävarma vihaisten hevosten suhteen. En onneksi joutunut pahemmin sellaisia hoitamaan.

Nyt

Perrassa tunsin hevoset ja ponit hyvin entuudestaan, joten niiden kanssa ei ollut mitään ongelmia. Olisin halunnut jatkaa siellä käymistä, mutta valmennus vei kaikki viikonloppuni, rahani ja sen lisäksi sain sukset ristiin muiden valmennettavien kanssa. Lopetin Perniössä ja sain alkaa vuokraamaan Saphiria. Hoitamista minun ei tarvinnut enää pelätä, mutta valmennuksen aikana pelkoni hevosten säikkymiseen oli palannut entistä voimakkaampana.



(vas. Mangan Rose, oik. Pärla II, alhaalla Perran Cleopatra)

Säikähtelyn pelko on todella typerä, koska en voi olettaa hevosen pysyvän paikallaan, kun jostain kuuluu outo ääni, josta itsekin säpsähdän. Oikeastaan pelkoni ei liity säikähtämiseen vaan äkilliseen kontrollin menettämiseen. Mietin aina, jos vaikka putoan ja hevonen säntäisi jonnekin, enkä saisi sitä kiinni. Jos sille kävisi jotain, vastuu olisi tavallaan minulla, vaikka en olisi voinut tilanteelle mitään. Pelkään myös, että loukkaantuisin niin pahasti, että vammat rajoittaisi koko loppuelämääni. En halua ottaa riskejä. Niimpä olen kehittänyt kaiken tämän rinnalle maastoilu- ja estepelon, vaikka rakastan korkeita esteitä ja kiitolaukkapätkiä maastoissa.

Tilanteeni on todella hankala. Pelkään itseni ja hevosen puolesta. Pelkään, että minulle käy niin pahasti, etten voi enää palata hevosen selkään, jossa pelkäisin lisää. En tiedä, miksi ylipäätään ratsastan enää. Olen kysynyt sitä itseltäni monta kertaa. Pelko ahdistaa, eikä se tule vain hevosten parissa, vaan koko talliympäristössä, sillä en halua tehdä mitään väärin. En halua kärsiä seurauksia.

Olen todennut olevani ns. yhden hevosen ratsastaja. Siksi en halua käydä ratsastuskouluilla. Kiinnyn aina yhteen kerrallaan ja jos se osoittautuu luotettavaksi, pelkoni koko asiaa kohtaan katoaa. Tidän, miten tilanteissa tulee toimia ja muutun rohkeaksi. Sitten menen kovaa ja korkealta ilman huolta. En usko, että esimerkiksi Sampan kanssa tulen koskaan työskentelemään täysin luottavaisin mielin. En halua kokeilla esteitä sen kanssa, enkä mennä maastoon yksin selästä käsin.

Kesällä päätin, että aion päästä koko tallikammostani eroon ja yritän muuttaa asennettani. En halua enää kulkea tallin seiniä pitkin korvat luimussa ja toivoa, ettei kukaan huomaisi minua. Teen asiat niin kuin pitää ja on opetettu. Niin kauan, kun pysyn Sampan kyydissä ja olemme molemmat kunnossa, asiat ovat todella hyvin. Avukseni ratsastuspelkoon ostin Eerika Häkkisen ja Johanna Viitasen Pieni kauhukauppa ja muita mielikuvaharjoituksia- kirjan, joka on oikeastaan auttanut aika paljon. Se käsittelee hevosten käyttäytymistä ja ratsastuspelkoa. Kirja sisältää erilaisia mielikuvaharjoituksia siitä, miten toimia erilaisissa tilanteissa, kun pelko yllättää. 

Lainaus kirjasta:

Mielen pimeä puoli on pohjaton, ja sieltä nousevat epävarmuus, kateus, epäilyt, itsepetos ja lukemattomat pelot. Ne vaivaavat alkeiskurssilaista, maailmanlistalle noussutta esteratsastajaa sekä kaikkia heidän väliltään.