tiistai 19. helmikuuta 2013

○ 26. Kumpaa se sitten on?

Ihan aluksi voisin varoittaa, että nyt tulee sekavaa tekstiä, jonka sisällöstä saatatte vetää herneen nenäänne. Kehotan kuitenkin, että vältätte sitä, koska tämä on minun omaa pientä pohdiskelua aiheeseen liittyen. 

Nykyään käydään paljon keskustelua eläinten oikeuksista. Eläinkokeet, tehotuotanto ja jopa lemmikkien pito herättää ihmisissä ristiriitaisia tuntemuksia. 

Minun piti tehdä kuvistyö, jonka tehtävänantona oli tehdä kolmen kuvan kuvasarja annettujen otsikoiden pohjalta. Otsikot olivat Käytän valtaa, Kannan vastuun ja Luotan. 

Kuvasarjan ensimmäinen työ "Käytän valtaa" © Nora (Kulkutauti)

Miettiessäni aihetta työlleni, koin valaistuksen: Ratsastushan on vallankäyttöä!

Ryhdyin pohtimaan asiaa tarkemmin ja sain päähäni suuren kysymyksen

Ratsastus, yhteistyötä vai vallankäyttöä?  

Olen aina vastustanut esimerkiksi kankikuolaimia, koska väärissä käsissä niistä voi olla todella paljon haittaa hevoselle. Niin voi olla myös kaikista muistakin varusteista. Kaikkein vaarallisin varuste hevoselle on kuitenkin itse ratsastaja.

 Joskus hevosten kohtelu, ihan pelkkä ratsastuskin voi muuttua eläinrääkkäykseksi. Hevosta saatetaan repiä suusta, lyödä ja potkia. Ne saatetaan pakottaa epämukaviin asentoihin (esim. hevosen "rullaaminen") ja ne saatetaan julmin keinoin pakottaa kulkemaan tietyllä tavalla.

Eläinrääkkäys on mielestäni kaikissa olosuhteissa väärin. Entä jos kuitenkin ajattelemme asiaa vieläkin pidemmälle? Mitä itse ratsastus loppujenlopuksi oikein on? Onko se hevosen ja ratsastajan yhteistyötä vai eläimeen kohdistuvaa vallankäyttöä? 

Ensimmäisenä tulee mieleen taitavat kilparatsastajat. Varusteet ovat hevosella vain siksi, että ratsastaja voisi antaa hevoselle ohjeita, mihin suuntaan kääntyä, millä vauhdilla estettä kuuluu lähestyä ja mistä kuuluu ponnistaa. Kouluratsastaja antaa pieniä, lähes eleettömiä merkkejä. Kuulostaa yhteistyöltä.  Niin suuri eläin kyllä osaa panna vastaan, jos ei jostain asiasta pidä, joten miksi siis huolehtia? Hevosethan pitävät tekemästään.

Kuitenkin yhteistyön takana piilee se totuus, että hevoselle on tungettu metallia suuhun, sille on keksitty mitä erikoisempia välineitä raipasta piikikkäisiin kuolaimiin, jotta hevonen tekisi, niinkuin ihminen tahtoo. Vaivannäöllä ja kärsivällisyydellä ihmiset ovat saaneet hevosiaan tottelemaan ja tekemään samoja asioita ilman mitään varusteita, kuin ne hevoset, jotka pakotetaan kuolaimeen, satulaan ja muihin välineisiin. Varusteiden avulla halutaan saada tuloksia helposti ja nopeasti. Ratsastus on urheilulaji ja hevoset ovat sen välineitä. 

Jos hevonen kerta pitää työstään, esimerkiksi esteratsastuksesta, niin uskon, että tarpeeksi pitkälle vietynä se sujuisi samalla tavalla ilman pienintäkään varustetta

Vaikka avut eivät tuottaisi hevoselle lainkaan kipua, hevonen asetetaan silti aina paineen alaiseksi, oli varusteita tai ei. Asiaa voi tietenkin ajatella siltä kannalta, että hevoslaumoissakin on aina johtaja, jota muut tottelevat. Ero on kuitenkin siinä, että hevosella on vapaus valita. Lauman johtaja ei pakota hevosta hevosta hyppäämään tukin yli. On saman tekevää, kiertääkö hevonen tukin, vai hyppääkö se siitä yli. 

Kuvasarjan toinen työ "Kannan vastuun" © Nora (Kulkutauti)

 Ihminen taas vaatii hevoselta juuri sitä, mitä itse haluaa. Pelottavaa asiaa ei saa paeta, esteestä on pakko mennä yli, laukka on pakko nostaa silloin kun käsketään. Miksi? Koska ihminen haluaa.  
  
Miksi hevosen on sitten toteltava ihmistä, eikä toisinpäin? Jos hevonen pääsee niskan päälle, tilanne voi olla hyvin vaarallinen ihmiselle, koska iso eläin ja valtavat voimat. Ymmärrän tämän, mutta miksi ihmisen ylipäätään täytyy väkisinkin yrittää keikkua vaistojensa varassa elävän pakoeläimen selässä?  

Niille, jotka eivät käytä hevosellaan lainkaan satulaa, valitetaan, että hevosen selkä voi tulla kipeäksi, mutta miksi täytyy väkisinkin yrittää keikkua eläimen selässä, jos sen rakenne ei siihen välttämättä sovellu ilman ylimääräisiä varusteita? 

Joskus, kun yritin ottaa aihetta esiin, ajatukseni tyrmättiin heti sanoin: "Hevonen on luotu työntekoon!"Ai, niinkö? Tekevätkö villihevosetkin töitä? Muuta työtä kuin itsensä hengissäpitoa? Kuka niitä käskee vetämään raskaita kuormia ja ravaamaan paikoillaan niin että jalat ovat juuri oikeassa kulmassa? Ei kukaan. 

Villihevosista on jalostettu ratsuja, jotka soveltuvat ihmisten käyttöön. Siksi kukaan ei pidä sitä mitenkään arveluttavana. Kuitenkin muita eläimiä, kuten sikoja ja lehmiä jalostetaan ruoaksi, ja ihmiset valittavat siitä, kuinka viattomat eläinraukat saavat surmansa. (Eläinten huonot olosuhteet ovat eri asia, se on eläinrääkkäystä ja kaikissa tilanteissa mielestäni väärin.)  Ihminen on antanut niille eläimille elämäntehtävän, joka on tulla syödyksi. Samalla tavalla ihminen on vain päättänyt, että antaa hevosen elämäntehtäväksi olla ihmisen ratsu ja työväline.  

Ihmiselle ei ole riittänyt, että saa katsella vapaana laukkaavia villihevosia, vaan itsekäs, utelias ja ahne ihminen on halunnut jollain tavalla saada eläimen omakseen. Niimpä ihminen valjasti hevosen omiin tarpeisiinsa.

Toisaalta kun ajattelee hevosistakin pidemmälle, kaikki lemmikkien pito perustuu sille, että ihmisen mielestä eläimet on kivoja ja ratsastus on kivaa. Ihmiset tekevät, mitä haluavat, koska pystyvät tekemään niin. Se on yksi ihmisen mielihaluista, jonka he kätkevät sen selityksen alle, että se on hevosista kivaa ja niille elintärkeää.

 Kuvasarjan kolmas työ "Luotan" © Nora (Kulkutauti)

Nyt, kun olen varmasti loukannut jokaista lukijaani, haluan sanoa, että mun tarkoitus ei oo mitenkään syyllistää ketään. Mä en ole vienyt tätä asiaa päässäni täysin loppuun asti itsekään, enkä ole päässyt lopulliseen tulokseen siitä, mitä mieltä olen ratsastuksesta. Sen voin ainakin sanoa, että olen yhä niin itsekäs, utelias ja ahne, että haluan ratsastaa ja niin aion myös tehdä. Käyttää valtaa hevoseen, ja uskotella itselleni sen olevan yhteistyötä. 

Jokatapauksessa oli vain pieni pintaraapaisu siitä, miten paljon olen tätä asiaa pääni sisällä käsitellyt  ja voisin kirjoittaa aiheesta vaikka väitöskirjan, kunhan saisin asian kokoon ja hankkisin väitteilleni todenmukaista pohjaa. 

Tämähän oli tosiaan vain perättömien mielipiteiden ilmaisua, ja mun tarkotuksena oli lähinnä tarjota ihmisille toisenlaista näkökulmaa tähän harrastukseen, vaikka en edes itse ole välttämättä tätä mieltä. Kaikki tämä teksti on todella kärjistettyä, enkä ole ottanut nyt huomioon jokaista asian haaraa ja niiden haarojen haaroja, vaikka niitäkin tulee koko ajan mieleen yhä useampia ja useampia. 

Se, mikä taas oli tämän loppulätinän tarkoitus, oli se, etten saisi turpaan jokaikiseltä heppatytöltä, jonka tunteita olen loukannut, kun olen sanonut heitä "eläinrääkkääjiksi" ja väittänyt, että he "käyttävät rakkaita turpapupusiaan vain hyväkseen". 


Mua saa lyödä, mutta ei liian kovaa, kiitos. 



 Ainiin! Mitä mieltä te sitten olette? pidetään kommentit asiallisina, ettei kellekään (lue: minulle) tule paha mieli, jooko :) 

  

 

torstai 14. helmikuuta 2013

○ 24. black and white

Olin jo melkein tallilla. Kello oli sen verran, että minulla olisi mahdollisuus ratsastaa maneesissa. Ulkona oli pimeää, mutta ei ollenkaan liian kylmä. Maneesin ohi kävellessäni kurkkasin sen ikkunasta sisään. Ei toivoakaan siitä, että voisin mitenkään mahtua joukkoon. Koko halli oli aivan täynnä. Sen pienen hetken, jonka ajan maneesiin näin, näytti aivan kaaosmaiselta. Juuri sitä, mitä pelkään ja haluan välttää. Tiedossa oli siis jälleen kenttäpäivä.


Lunta vain sataa lisää ja lisää, eikä kentälle tehdä mitään. Se on kuin lumisella pellolla ratsastaisi. Onnekseni hankeen oli tallottu pari valmista uraa, joista pystyin hyvin taas möyhentämään itselleni pienen kentän. Siitä tuli aivan epämuodostunut. Se olisi voinut olla salmiakkikuvio, mutta ei ollut kuitenkaan edes sellainen. Olisi ehkä pitänyt itse kävellä siitä kunnollisen muotoinen, eikä yrittää tehdä sitä hevosella...

Loimi oli huonosti, istuin surkeasti, ratsastusliivini näytti taas raskausmahalta, poni juoksi alta, meni joko pää ylhäällä tai kuolaimen takana, säikähti kovaa tuulenpuuskaa, ja pari kertaa meinasi laukassa lähteä viemään.

Toisinaan poni kuunteli, kulki pyöreänä ja nosti kunnolla jalkojaan. Toisinaan jaksoin kantaa kädet ja yrittää tosissani. Toisinaan onnistuin oikeasti. 


 Sellainen oli päivä, jona oli kulunut tasan vuosi siitä kun kävin Samppaa kokeilemassa ensimmäisen kerran.

Sinä päivänä oli todella kylmä. Minua jännitti ihan kamalasti, joten olin käskenyt Ellan mukaan henkiseksi tuekseni. Meillä meni aikaa löytää oikea talli, sillä Tuomarin kylässä yksityistalleja on useita. Meitä opastettiin 1. talliin. Jollain ihmeellisellä logiikalla se oli sijoiteltu 3. tallin viereen, joten sekin hämäsi meitä.

Sampan nähtyäni jännitys vain kasvoi. Olo muistutti samaa kuin silloin kun olin alkeiskurssilla ja katselimme ryhmässä hevosta ja meille kerrottiin, miten sen kanssa toimitaan.

Epävarmana varustin Sampan ja talutimme sen maneesiin. Se oli pieni ja täynnä muita ratsastajia. Pienten ohjeiden jälkeen aloitin koeratsastuksen. Minulla oli pehmeä ohjastuntuma ja liian pitkät ohjat. Samppa nosteli päätään vuoroin korkealle ilmaan ja laski sen sitten taas melkein jalkojensa väliin, vältellen tuntumaa. Laukkaaminen oli katastrofi. Ikinä en ollut sellaisessa kyydissä joutunut olemaan, joten istuminen oli kamalan vaikeaa. Samppaa oli vaikea ohjata ja yritin vain väistellä muita ratsastajia.

Ratsastuksen jälkeen hävetti hirveästi. Niin kovin innoissani olin ollut siitä, että vihdoin olin ehkä löytänyt unelmieni vuokrahevosen, mutta nyt olin pilannut mahdollisuuteni ratsastamalla surkeasti. "Mitä tykkäsit siitä?", minulta kysyttiin. Tykkäsin ihan hirveästi! Kauhean vaikea poni, ei todellakaan mikään automaatti. Ei lainkaan minun tyyliäni, mutta silti aivan ihana!

Sampalla kävisi vielä joku kokeilemassa. Pari viikkoa jännitin kauheasti, saisinko minä vai se toinen kokeilija Sampan vuokrahevosekseen. Sitten tuli viesti, jota olin odottanut. Siinä kysyttiin, haluaisinko aloittaa Sampan vuokrauksen. KYLLÄ! Ehdottomasti! Ja siitä se sitten alkoi.

Kaikki kuvat © Ella Jokelainen

maanantai 11. helmikuuta 2013

○ 23. Vielä jonain päivänä...

 Viikolla sain aivan mahtavan idean: Menen käymään Perniön ponitallilla moikkaamassa poneja ja valmennettavia!

Noh, tyypillisesti olin unohtanut, että viikonloppuni on täyteen ahdettu jo valmiiksi. Kaiken lisäksi mulla ei ole varaa uhrata kallisarvoista ylppärilukuaikaa...Sain tästä aikaiseksi totaalisen kriisin pääni sisälle. Voihan olla, että tämä olisi ollut viimeinen mahdollisuus käydä hyvästelemässä itselleni niin rakas paikka ja sitäkin rakkaammat ponit. No toivotaan, ettei mahdollisuus jäänyt viimeiseksi...

Kriisini laannuttua sain selviteltyä vähän päätäni ja ajattelin, että voisin kirjoittaa tänne nyt kokemuksestani Perniön ponitallin valmennettavana.


Leirikokemukset Perrasta olivat olleet mahtavia. Kotiinlähtö tuntui kamalalta ja paha olo kesti vielä pitkään leirien jälkeen. Joka kerta jouduin käymään läpi sen ikävän ja surun sekaisen tunnemyrskyn. Katsoin videoita ja kuvia uudelleen ja uudelleen, vaikka niistä tuli joka kerta hirveän paha mieli. Leireillä kävin vuoden ympäri ja yritimme aina saada edellisiä leiriläisiä mukaan. 


Joskus minua oli yritetty houkutella valmennukseen. Ajattelin aina sen olevan liian kallista ja aikaa vievää. Pari vuotta myöhemmin joku kummallinen voima sai minut päättämään, että lähden mukaan siihen kaikkeen.

Ihanaa, nyt voisin olla kaikki viikonloput Perniössä parhaiden ponien kanssa! Saisin uusia ystäviä ja pääsisin vihdoin kilpailemaankin! Ehkä minusta nyt tulisi hyvä ratsastaja. Päässäni risteili ties mitä ihania kuvitelmia, jotka olivat kuin suoraan Tallijengi-sarjasta.

Ihana pilvilinnani romahti kuitenkin heti ensimmäisenä valmennusviikonloppuna. Ujouteni vuoksi oli mahdottoman vaikeaa päästä mukaan jo valmiiksi niin tiiviiseen porukkaan. Kaikilla oli valmiit insidejutut ja valmennuksen toiminta oli ennestään tuttua. Onnekseni en ollut ainoa uusi ja olin jonkun verran tutustunut valmennettaviin netin kautta. Osan myös tunsin entuudestaan leireiltä. Vaikka minut otettiin ihan hyvin vastaan, en silti uskaltanut lähteä porukan juttuihin mukaan. Kuuntelin sivusta ja vastasin vain jos minulta kysyttiin jotain.

Sopeutuminen kesti pitkään. Toisaalta en koskaan tuntenut kuuluvani porukkaan täysin. Vietin aikaani paljon muiden uusien valmennettavien kanssa ja yritin pysytellä poissa muiden tieltä. Ratsastuksen kanssa ei tuntunut olevan mitään ongelmia. Ratsastin estetunnit Bucella ja itsenäiset sekä koulutunnit lähinnä Pärrellä, mutta välillä kyllä vaihtelin ratsuja mielen virkistyksen vuoksi.


Vasta kilpailujen alussa aloin saada otetta muista valmennettavista. Ensimmäiset kilpailuni olivat katastrofaaliset (teen joskus kisoista oman postauksen) ja hetken tunsin, kuinka olin menettänyt kasvoni totaalisesti kaikkien muiden silmien edessä. Kaiken ivan ja pilkan sijaan kaikki nauroivat kanssani ja tsemppasivat kovasti. Ensimmäiseksi kisakokemukseksi se oli kyllä aivan ikimuistoinen.

Kilpailuissa oli aina mahtava fiilis. Kisamatkoilla jännitettiin yhdessä ja laulettiin porukalla kisafiilistä nostattavia biisejä. Suoritusten aikana muut olivat kentän laidalla katsomassa ja kannustamassa. Ennen kisoja kamoja puunattiin yhteisvoimin ja ponit hoidettiin ja varustettiin edustuskuntoon.



Vähän aikaa tuntui, että tallijengiunelmani oli toteutumassa, mutta on hyvin hyvin epätodennäköistä, että kaikenlaisilta konflikteilta selviäisi, kun yli kymmenen kilpailuhenkistä teinityttöä pistetään viikonlopuiksi asumaan saman katon alle.

Riitojahan siitä syntyi. Niitä me tyttöset selvittelimme luonnollisesti vaistojemme varassa toimien, eli alkoi valtava selkäänpuukotuskierre. Aina joku oli sanonut jollekkin pahasti ja joku oli vetänyt siitä herneen nenäänsä. Itse yritin pysyä poissa koko jutusta, mutta uteliaana tein sen virheen, että menin esittelemään mielipiteitäni eteenpäin.

Tuntui kuin kaikki olisivat olleet toisiaan vastaan. Sen lisäksi, että valmennuksessa olo oli muuttunut tukalaksi, minulla oli huono omatunto, että olin valmennuksen vuoksi laiminlyönyt parisuhteeni ja koulukaverini. Jäin aina paitsi kaikesta, joka järjestettiin kaveriporukan voimin. Pikkuhiljaa aloin riitaantua myös tyttöystäväni kanssa, sillä en osannut millään pitää häneen yhteyttä valmennusten aikana.

Päällisin puolin asiat tuntuivat kaikesta huolimatta olevan ihan hyvin. Kaikki vaikuttivat ihan mukavilta toisilleen ja aina Perniöön saavuttaessa jokainen toivotettiin tervetulleeksi halausten kera. Välillä illat venyivät hyvinkin pitkiksi ihan vain jutellessa mukavia. Itse juoksin pakkasillakin kuvaamassa muita heidän pyynnöstään ja minuun suhtauduttiin positiivisesti. Pysyttelin yhäkin suurimmaksi osaksi vain tiettyjen tyyppien kanssa, lähinnä siksi, etten tuntunut olevan samalla aaltopituudella joidenkin kanssa. Olin liian nolo ja outo. Ei silti minua kukaan katsonut kieroon? Tai sitten en vain sitä huomannut millään tavalla. 


Viimeisenä viikonloppunani minulla ei ollut hajuakaan sen jäävän ehkä viimeiseksi käynnikseni Perrassa. Olin tuonut tyttöystäväni tallille mukaan, jotta hän pääsisi kokeilemaan ratsastusta. Viikonloppu oli jostain syystä todella ankea. Siitä on nyt oikeastaan melkein tasan vuosi aikaa. Lähdettyämme tallilta täyteenahdetussa pakettiautossa, mietin, että ehkä olisi vihdoin parempi antaa olla ja lopettaa valmennus. Miksi maksaa jostain, missä tuntee olonsa ikäväksi?

Sattumalta niihin aikoihin löysin Sampan. Se oli viimeinen kynnys lopettamiselle. Laitoin facebookiin viestin, että lopetan. En tiedä oikeastaan vieläkään miksi, mutta siinä vaiheessa minuun suhtauduttiin hyvin vihamielisesti, vaikka vielä viimeisenä viikonloppuna olin luullut olleeni sovussa kaikkien kanssa. Muitakin lopetti kanssani samaan aikaan eikä heihinkään suhtauduttu hyvin. Riitannuin valmennettavien kanssa. 

Sen jälkeen en ole pahemmin näihin valmennettaviin, joiden kanssa riitaannuin, pitänyt yhteyttä. Myöhemmin olen osan kanssa vaihtanut anteeksipyyntöjä ja oikeastaan olen koko asian kanssa ihan sujut. Minut on kyllä sekoitettu moniin sotkuihin vielä lopettamisen jälkeenkin. Siinä vaiheessa totesin, ettei paikka enää aiheuta minulle muuta kuin harmia. Päätin, etten enää ikinä käy Perniössä.

Kaikki ihanat leirimuistot tuntuvat nyt hyvin kaukaisilta. Toisinaan niitä miettiessäni mieleni valtaavatkin kaikki ne valmennuksessa syntyneet riidat ja ankeat viikonloput. En mielelläni enää katsele kuvia perniöstä tai haaveile sinne pääsystä. Silti jokin siinä paikassa on sellaista, joka aina vetää puoleensa. Perniöstä kokonaan eroon pääsy tuntuu lähes mahdottomalta. Leireillä päähäni syntyneen kulissin romahtaminen lähensi minua siihen paikkaan entisestään. Lopetettuani kaikki tuntui jäävän kesken. En saanut hyvästellä poneja. En edes rakkainta ponia, Pärreä, jonka kanssa olen kokenut osan ihanimmista heppailumuistoistani.



Vielä jonain päivänä ehkä palaan. Edes hetkeksi.