maanantai 29. huhtikuuta 2013

○ 44. some things

Tyypilliseen kesäloman viettooni kuuluu yömyöhään valvominen. Kuuntelen musiikkia ja päivittelen facebookin etusivua.

Yhtenä yönä kello kolmen aikaan kuuntelin tätä biisiä. Tajusin, että mulla on enää kuukausi jäljellä Sampan kanssa. Neljä kertaa. Se on niin vähän.

Päätin sitten tämän kunniaksi tehdä biisistä videon.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

○ 42. Se, jonka eteen olin valmis yrittämään

Tässä postauksessa päätin esitellä teille nyt yhden elämäni vaikuttavimmista poneista. Olen aikaisemminkin tämän kaviokkaan maininnut, mutta haluaisin kertoa siitä nyt perusteellisemmin. Kyseessä on entinen hoitoponini, Carco, joka nykyisin tunnetaan nimellä Spot. (sukuposti)


Carco on täydellinen esimerkki siitä, että onnistun aina rakastumaan itselleni täysin vääriin hevosiin. Carco oli se tallin ongelmaponi, jonka pilttuun seinälle oli ripustettu lappuja siitä kuinka vain kokeneet hoitajat saisivat varustaa ponin ja jota monet ratsastajat välttelivät viimeiseen asti. Useat saivat kokea Carcon kovan käsittelyn, josta harvoin selvisi ilman haavoja ja mustelmia. Poni oli jo uhattu myydä pois, sillä se oli purrut jotain tyttöä niin pahasti. Jos se sattui hampaillaan saamaan kiinni jostain, oli varmaa, ettei se helpolla päästäisi irti.

Minäkin olin päättänyt, että tuohon poniin minä en ikinä koske. 


Leppävaarassa ratsastaessani halusin itselleni hoitoponin. Siitä olin haaveillut monta vuotta ja minulla oli mahdollisuus saada sellainen. Ilmoitin itseni hoitoponijonoon. Minua varoiteltiin, että jonottaessa saattaisi mennä monta kuukautta, sillä hoitajaehdokkaita oli niin paljon ennen minua. Hoitohevosta en missään tapauksessa halunnut, koska tuohon aikaan hevospelkoni oli pahimmillaan.

Osasin kuitenkin jo aavistella pahinta. Tiesin, että minun tuurillani ainoa minulle tarjolla oleva poni olisi Carco. Olin oikeassa. Minut napattiin koko hoitajajonon yli, sillä olin vanhin ehdokas kaikkien pikkutyttöjen joukossa. Olin ainoa, jonka käsiin ponin uskalsi luottaa. Epäröin, mutta lupasin yrittäväni.


 Alku oli hankala. Minulla ei ollut pienintäkään kokemusta Carcosta ja nyt minun olisi pitänyt pyydystää korviaan luimisteleva ja hampaitaan esittelevä poni ahtaan pilttuun perältä. Yritin olla nopea. Livahdin takajalkojen ohi, nappasin äkkiä kiinni riimusta ja koitin henkeni kaupalla pitää kiinni kun kanssani vähintäänkin yhtä paniikissa oleva poni yritti purra, potkia, riuhtoa, pukitella ja hyppiä pystyyn. Pilttuun edessä oli lauma pieniä hoitajia ja tilannetta kauhistelevia vanhempia.


Säästyin ruhjeilta ja tilanteen rauhoituttua kaikki sujui hyvin. Jatkossa yritin pyydystää ponin heinätupon ja rauhallisen juttelun avulla. Ne eivät kuitenkaan helpottaneet tilannetta, joten minua ohjeistettiin käyttämään raippaa hakiessani ponia pilttuusta. Raippaa tuli pitää pystyssä ja osoittaa sillä ponin päätä. Kepistä tuli ehdoton apuvälineeni Carcon kanssa toimiessa, koska sillä ei tarvinnut edes koskea ponia. Raipan nähdessään se ei yrittänytkään mitään typerää.

Carco käyttäytyi aina hyvin kun sen vain oli saanut käännettyä käytävälle päin. Ei tullut kuuloonkaan, että sen olisi hoitanut pää takaseinää kohti, sillä vastassa oli aina sama vihainen ilme. Hoitopäivät olivat aina yhtä jännittäviä ja toivoin joka kerta, että ratsastajat tahtoisivat varustaa Carcon mahdollisimman usein itse, eikä minun tarvitsisi tapella sen kanssa. Parhaita hetkiä olivat ne kun poni oli tunnilla ja sain rauhassa putsailla sen ruokakuppia ja järjestellä tavaroita. Usein raahasin tallille mukaani Ilonan, jonka pakotin hoitamaan ponin kääntämisen puolestani.


En luottanut Carcoon ollenkaan. En edes siihen, ettei se hyökkäisi päälleni jos kädessäni oli turvallinen raippa. Aina alittaessani riimunarut päästäkseni harjaamaan, tungin ponin suuhun jonkun tavaran, ettei se purisi minua. Se tykkäsi syödä kaikkia tavaroitaan. Inhosin hetkiä kun jouduin harjaamaan ponin takapäätä tai puhdistamaan sen takajalat. En ollut lainkaan johdonmukainen vaan koitin kaikin voimin vältellä pienimpiäkin konflikteja Carcon kanssa.

Ongelmat pilttuusta siirtyivät talven aikana ulos. Autoin ratsastajia taluttamaan ponin maneesiin. Ulkona piti odotella jonossa ovien aukeamista ja niistä hetkistä tuli painajaisia. Minulla ei ollut mitään hajua, miksi minua kehotettiin ottamaan raippa mukaan myös matkalle maneesiin. Ei meillä ollut mitään ongelmia sen suhteen...


 ...Kunnes yksi päivä Carco sitten päätti järjestää pienen kohtauksen. Yhtäkkiä se kiskaisi minut viereiseen lumihankeen. En halunnut päästää irti, sillä en tiennyt oliko poni karkaamassa. Hetken aikaa se kiskoi minua polvien korkuisessa hangessa, kunnes antautui ja palasimme lumisina takaisin jonoon.

Lumiepisodi toistui toisenkin kerran. Jälleen Carco kiskaisi minut lumikasaan. Kaaduin, mutta en päästänyt taaskaan irti. Poni säikähti kaatumistani ja tuli päälleni. Se ponkaisi vauhtia reiteni päältä ja hyppäsi takaisin paikalleen. Kipeän jalan kanssa nousin ylös ja vakuutin kauhistelijoille olevani kunnossa. Olin kyllä, paitsi, että olisin sillä hetkellä voinut kuristaa ponin. Jatkossa vaadin aina jonkun avukseni pitelemään ponia toiselta puolelta ja välttelin maneesimatkaa kaikin keinoin.

Halusin lopettaa hoitamisen, mutta jostain syystä en sitä tehnyt. Halusin, että jonain päivänä Carco olisi minulle yhtä normaali ja rakas hoitoponi kuin toiset ponit olivat omille hoitajilleen. Jatkoin yrittämistä. 


 Keväällä asiat alkoivat helpottaa huomattavasti. Äkäisyys saattoi hyvinkin johtua kylmästä, mutta tajusin, ettei poni ollut oikeasti vihainen. Se käyttäytyi hoitaessa huonosti vain, jos se oli ahdistettuna pilttuun perällä. Se pelkäsi, sillä se ei päässyt mihinkään pakoon. Muuta se ei sitten keksinyt kuin puolustautua. Minä olin aluksi käyttäytynyt täysin väärin sitä kohtaan. Ensimmäisillä kerroilla vältellessäni vahinkoja olin itse "hyökännyt" sen kimppuun. Niin teki varmasti myös monet muutkin ratsastajat. Se saattoi olla yksi syy, miksi poni käyttäytyi aina niin hyökkäävästi.


Luin paljon ohjeita, miten pelkoagressiivisen ponin kanssa tuli toimia. Ostin sille heppanameja ja joku oli ostanut sille myös omenan makuisen nuolukiven. Lähestyessäni ponia en enää uhkaillut sitä raipalla, vaan pidin sen alhaalla, mutta se oli mukanani varmuuden vuoksi. Jos poni käyttäytyi hyvin, kehuin sitä paljon ja annoin välillä namin. Halusin, että läsnäoloni sille oli mukavaa ja turvallista. Jonkun ajan päästä pystyin jo toimimaan Carcon kanssa lähes normaalisti. Harjailin sitä paljon ulkona ja syöttelin ruohikossa. Kiinnyin Carcoon todella paljon ja nautin täysillä niistä harvoista kerroista kun sain sillä ratsastaa.


Juuri kun meillä alkoi sujua todella hyvin, minun aikani hoitamiseen alkoi loppua ja viimeinen tikki lopettamiselle oli kun minut siirrettiin ponitunneilta hevostunneille, eikä pääni kestänyt sitä stressin määrää. Olin jo tykästynyt Carcoon ja olisin tahtonut jatkaa sen hoitamista, vaikka en enää käynyt tunneilla. Se oli kuitenkin vastoin tallin sääntöjä ja minun oli haikein mielin hyvästeltävä poni.

Nyt en ole Carcoa moneen vuoteen nähnyt, enkä tiedä se oloista oikeastaan mitään. En tiedä, onko se vieläkin yhtä pelokas ja pidetäänkö sitä pilttuussa. Joka tapauksessa olen todella paljon sitä vastaan, että poni on ratsastuskoulussa.


 Carcon ei ollut tarkoitus edes päätyä ratsastuskouluponiksi. Se myytiin Leppävaaraan ilman ponin entisen omistajan suostumusta. Omistaja olisi halunnut saada sille jonkun hyvän kisakaverin ja tasapainoisen ympäristön. Omistajalle tullessaan Carco oli ollut huonokäytöksinen, mutta pahat tavat oltiin saatu kitkettyä pois. Ratsastuskoulussa se kuitenkin selvästi koki suuren taantuman, enkä ihmettele ollenkaan miksi. Carco oli myös ennen ratsastuskouluaikojaan tasokas aluetason kilpaponi, joka ei kuulemma kieltänyt esteille lähes ikinä. Nykyisten kuulemieni juttujen perusteella poni ei pääse edes 80cm ratoja puhtaasti.

Jos ikinä saan jostain niin paljon rahaa, aion hakea Carcon pois ratsastuskoulusta. Se ei kuulu sellaiseen ympäristöön vaan tarvitsee lähelleen yhden luotettavan ihmisen ja rauhallisen kodin. En myöskään ymmärrä, miksi sen nimi vaihdettiin Spotiksi...


 Oli miten oli, ikävöin Caroa hirveästi ja toivon, että joku ihana ihminen ostaisi sen pois ratsastuskoulusta ja tarjoaisi sille oikeasti hyvän kodin. Se on aivan upea poni, ja Carcon pohjalta olen myös kehittänyt yhden Viljamäki-sarjakuvan poneista. Sinbadin vasemmanpuoleinen kasvokuvio muistuttaa samanlaista, kun Carcon kuvio. 

Olet aina rakas



sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

○ 41. Ruma kauneus

Elämän varrella tulee itsestään pudoteltua palasia merkittäviin paikkoihin. Yksi iso pala minusta jää tänne Kallioon, koska olen täällä koko ikäni asunut ja nyt olen haikein mielin jättämässä tämän kaiken taakseni ja aion aloittaa uuden elämän toisaalla.

Kallion lisäksi on kuitenkin vain yksi paikka, jonne minusta on myös jäänyt suuri palanen. Se on:  
Perniön ponitalli. 

Viehättävä, ruman kaunis talli keskellä ei mitään, jonne etsiessään moni äiti ja isä on eksynyt, sillä tienviittoja ei ole lähes nimeksikään. Ainoana ohjeena leirikirjeessä tuleva, kummallinen kartta, jota en koskaan oppinut tulkitsemaan.


Kesäleirit ovat kuin tyhjiä muistoja, vailla merkitystä. Muistan värit, naurun, ruuan ja kuumuuden. Sellaisia ovat kaikki kesäleirit. Kaikki on hetken kestävää unelmaa. Hetken kestävä upea ystävyys ja riemu.
 
Palaan kotiin ja tunne katoaa. Jatkan elämääni.

Talvileirit. Meitä leiriläisiä oli vain pari. Parhaimmillaan neljä. Pidimme koko leiriporukan voimin hauskaa.


 Ulkona on rumaa ja kylmä. Varpaat ja sormet jäässä, karvaiset ponit riehuvat ja ratsastus on vaikeaa toppavaatteissa.


Makaamme sisätiloissa tekemättä mitään. Valvomme aamuyöhön asti, kunnes saamme idean lähteä ulos. Kävelemme jonkun aikaa ja peuhaamme lumihangessa, kunnes joku muistaa lähistöllä havaitut sudet. Paniikissa juoksemme takaisin sisälle. Pelaamme spiritismiä ja petymme kun se ei toimi.

Leiri päättyy. Lähettelemme leiriläisten kanssa viestejä, kuinka ikävä on. Makaan viikon ja toisenkin sängyssä ja mietin ponitallia. Makaan vielä kolmannen. Kaikki on siellä parempaa. Haluan takaisin. Selaan videot ja kuvat läpi vielä kerran ja itken loppuillan.


Aloitin valmennuksen. Sen piti olla unelmien täyttymys.


Riitelyä joka viikonloppu. Joku itkee ja toinen lohduttaa. Joku kusee parvekkeelta. Jonkun ruuat on taas syöty. Joku on käynyt mökissä ja varastanut lompakot. 

 Meille huudetaan. Olemme huonoja ja tuomme huonoa mainetta tallille. Yritän pilkkopimeässä löytää maneesiin. En mahdu ratsastamaan. Ahtaudumme autoon. Osa istuu lattialla ja osa takakontissa. Parhaat paikat on aina varattu ja joudumme istumaan sylikkäin. Jos vastaan tulee poliisi, pitää kumartua, ettei meitä nähdä.



Lopetin valmennuksen. Se tuntui maailman parhaalta idealta. Tallin tavat sotivat omia arvojani vastaan ja hintakin on kallis. Silti jaksan ikävöidä ja surra sitä kaikkea ihanaa ankeutta ja synkkyyttä, joka muuttui silmissäni kauneudeksi ja jätti minuun niin suuren vaikutuksen, että jaksan ihmetellä sitä aina uudelleen ja uudelleen.