sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Suoraan ponikirjoista



 Harmaa sadepilvi ehti juuri väistyä yltämme kun hyppäsin ponin selkään, pinkki sadetakki ylläni. Metsä oli kuin suoraan sadusta ja ponin pirteys saa mut hymyilemään vieläkin. Tätä sen pitäisi olla aina! Poneja, kavereita ja seikkailuja keväisessä metsässä! 

Mulla ei oikeastaan edes riitä sanat kuvailemaan sitä, kuinka iloinen olin tuon maastolenkin jälkeen. Olen vain äärettömän kiitollinen siitä, että saan olla tekemisissä noin upean ponin kanssa. Kiitollinen olen myöskin siitä, että retki saatiin ikuistettua kameran ja talliorjieni avulla. Säästän teidät nyt kuitenkin ällösöpöltä ponilässytykseltä, nämä kuvat kertovat kyllä aivan tarpeeksi!


On se vaan niin ihana♥

Kuvat © Ella J


torstai 14. toukokuuta 2015

Takaisin pohjalle

Mulle se, että odotan tallille pääsyä, on todella vieras tunne. Myöskin se on uutta, etten istu bussissa hyperventilaation partaalla ja laske, kuinka monta asiaa voi tänään mennä pieleen. Niin monta vuotta mä olen odottanut, että tallillakäymisestä tulee oikeasti rentoa ja nyt ollaan jo aika lähellä! Olen melko helpottunut. 

 Toisten tavoitteet tähtää suurille kisaradoille ja hienojen hevosten selkään. Mun tavoitteet on huomattavasti pienempiä. Oikeastaan mun tavoite on aloittaa kaikki aivan alusta. Hitaasti, enkä niinkään varmasti, yritän yksi pala kerrallaan rakentaa uutta perustaa tälle harrastukselle. Ja kun mä puhun perustasta, niin ihan ensimmäinen tavoite on se, että:

Käy tallilla!

Kuulostaa ihan typerältä, mutta aikoinani lintsasin ratsastustunneilta ja tartuin jokaiseen tekosyyhyn, ettei mun tarvitsisi käydä tallilla. Joskus ongelmana oli pelottavat hevoset ja myöhemmin kehiin astui pelko tallin ihmisistä. Kuvittelin, että mun jokaista liikettä seurataan ja teen kaiken väärin. Pelkäsin aina, että jotain pahaa tapahtuu ja mä saan syyt niskoilleni.

Nyt asia on toisin. Menen tallille mielelläni, vaikka siellä olisi muitakin ihmisiä! (Uskallan jopa soittaa tallin omistajalle, jos ovet ovat lukossa!) Toki viihdyn edelleen parhaiten kun saan touhuta aivan yksin, mutta en koe enää tarpeelliseksi arpoa yhden jos toisenkin ikävän tallitytön aikatauluja, ettei varmastikaan osuta tallille samaan aikaan. Sellaisia kun ei ole tuolla tähän asti tullut vastaan! Suurin huolenaiheeni on kai juurikin se, sattuuko se tallin ovi olemaan lukossa kun saavun paikalle, en nimittäin tahtoisi vaivata tallin omistajaa. 

 Ensimmäinen tavoite onkin siis jo saavutettu. Ei tulisi mieleenkään perua kertoja Pojun kanssa ihan mistään pikkusyistä, ja olen käynyt tallilla alusta asti, samalla selättäen kauhean tallikammoni.

Toinen tavoitteeni koskeekin hetkeä, kun ollaan päästy jo ponin selkään:

Uskalla luottaa enemmän!

Mulla kestää hirveän kauan päästä ns. vauhtiin vieraan hevosen kanssa. Ongelmia tuottaa myös se, että mun puoleinen luottamus hevosta kohtaan on rikottavissa jo yhdellä ongelmatilanteella. Asia on toki eri, jos olen saman hevosen kanssa ollut pitkään tekemisissä, mutta en pääse koskaan tekemään mitään luottamusta vahvistavaa, jos en uskalla edes joskus poistua sieltä hiekkalaatikon reunalta.



Tämä mun täytyi aikalailla takoa omaan päähäni. Kun mulle annetaan mahdollisuus tehdä ponin kanssa muutakin kun pyöriä ympyrää keskellä kenttää, niin miksen käyttäisi sitä mahdollisuutta? Joten joskus se kukkahattu naulakkoon, ponille pitkät ohjat ja suunta kohti pusikkoa ja vieraita polkuja!


Ja niin siinä sitten kävi, että enää mua ei haittaa vaikka taivaalta sataisi kissoja ja koiria, koska uskallan luottaa siihen, ettei Poju visko mua alas ensimmäisessä tihkusateessa! Uskallan lähteä maastoon ilman satulaa, eikä edes raju, tuulinen ilma ole mua estänyt, vaikka ennen se oli mun pahin painajainen. Enkä muuten vetänyt palkokasvia nenään edes siinä vaiheessa kun Poju säikähti tallista vauhdilla tulevia ihmisiä ja löysin hetken päästä itseni leikkimässä rantautunutta valasta! Teki itseasiassa ihan hyvää tippua näin monen vuoden tauon jälkeen. Muistui taas mieleen, ettei
siinä välttämättä aina kuole.


Kun luottamus on saatu kuntoon, voidaankin ryhtyä keskittymään itse asiaan, ratsastukseen:

Keskity, keskity, keskity!

Poni painaa pää taivaassa, jalat huitoo joka suuntaan ja mä mietin, mitä laitan leivän päälle illalla. Hienoa, Nora! Mitään kehitystä mihinkään suuntaan ei tapahdu, jos matkustelen ponin selässä, istuen ties minkälaisessa mytyssä. Toinen vaihtoehto taas on se kuuluisa niskan tuijottelu. Siinä touhussa unohtuu koko muu maailma ja tärkeintä on, että ponin pää on luotiviivassa, ihan sama millaista ohjien vemputtelua harrastan ja missä kulmassa mun jalat on. Ei näin.



Olen pyrkinyt suunnittelemaan ratsastustehtäväni etukäteen. Näin on helpompi pysyä edes vähän kärryillä siitä, mitä mun ehkä pitäisi siellä selässä tehdä. Jos olen oikein skarppina, yritän pitää mielessäni jatkuvaa dialogia siitä, mihin mun tulee milläkin hetkellä kiinnittää huomiota. Ryhti, kädet, tahti, ryhti, kädet, tahti, asetus.... Tällaisina kertoina on ratsastus oikeasti lähtenyt jopa sujumaan, ja olen saanut Pojusta irti sellaista liikettä, mitä en uskonut koskaan tavoittavani! 


Tähän mun täytyy ehdottomasti panostaa vielä hurjan paljon, että muistan keskittyä joka kerta. Myös niinä kertoina kun lähden vaikka maastoon rentoutumaan. Mun täytyy pitää mielessä se, että ennenkuin mulla on oikeus vaatia mitään ponilta, mun on vaadittava osaamista itseltäni. Ja vaikka annan ponin ottaa välillä rennosti, mä en saa antaa itseni lössähtää liikaa.

Aika hyvin olen saanut tämän vuoden tavoitteita toteutettua, mutta vielä on matkaa mun ihanteeseen. Pojuun en voi olla mitään muuta kuin tyytyväinen ja mun on ehkä pakko myöntää, että se on jo tässä vaiheessa kiehnännyt tiensä mun elämän tärkeimpien hevosten kärkilistoille ja vuokraponikokelaana se voitti ykkössijan jo ajat sitten. Vaikka kyllä Saphirkin edelleen pyörii mielessä päivittäin. 

Niin ja toki tavoitteisiini sisältyy kaikki istunnan korjaaminen ja perusasioiden kunnostaminen, mutta ajattelin listata nyt nämä, joiden kautta olen niitä lähtenyt työstämään. Ja kyllä mä tässä melkein viiden kuukauden sisällä olen huomannutkin jo kehitystä! 


 Tähän loppuun saatte vielä pari kuvaa peurasta (?) joka tuli peltoreissulla vastaan! Poju ei pahemmin välittänyt tyypistä, mutta itse tulin varmuuden vuoksi selästä alas. Huomaa taas, kuka kaikissa tilanteissa on eniten hermona....Köh.

Kaikki kuvat on © Ella J. 

Jos teillä muuten tulee jotain postaustoiveideaa, niin heitelkää ihmeessä!